Hannu Vapaavuori / vuoroveisuut
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3

Hannu Vapaavuori / vuoroveisuut

Lauantai 6.7.2013

Vuoroveisuut 10:30

Kirkkoherra Hannu Vapaavuori

 

 

SV 4 Olet saapunut, Herramme

 

Alussa oli Sana. Sana oli Jumala. Sana tuli lihaksi. Sana on Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin.

                      Sana on informaatiota. Se kantaa tietoa, tekee osalliseksi jostain, josta ennen oltiin osattomia. Johanneksen evankeliumin alku kertoo pakahduttavan tiiviisti sen, mistä Jumala Johanneksen mielestä näki tarpeelliseksi tehdä meidät osallisiksi.  Sana, josta Johannes puhuu, tulvii valoa ja kirkkautta, ihmissilmä ei voi sitä sellaisenaan katsoa. Sen vuoksi Sana tulee lihaksi, siihen tulee nähtäviä, ymmärrettäviä elementtejä. Jumalan Sana muuttuu aidoksi informaatioksi, joka voidaan ottaa vastaan ja omaksua. Sana tulee lihaksi.

                      Saman informaation saamme Siionin virressä nro 4, ”Olet saapunut, Herramme armollinen”. Johanneksen evankeliumin sokaiseva kirkkaus avautuu arjen juhlaksi. Kirkkaus ei himmene, mutta lihaksi tuleva Sana tuo myös varjot kirkkaammin näkyviin. Sana tulee lihaksi, heikoksi, pieneksi ja voimattomaksi. Informaatio kulkee molempiin suuntiin. Maailma tulee osalliseksi Sanan suunnattomasta valosta ja kirkkaudesta, Sana taas ottaa omakseen maailman pienuuden, heikkouden ja voimattomuuden. Lihaksi tullessaan Sana, joka oli Jumala, tulee osalliseksi luomakunnastaan, yhdeksi sen kanssa. Luoja tulee itse luoduksi, apua tarvitsevaksi.

                      Jouluvirsi kertoo, että Sana ei ole sanoja, vaan jotain muuta. Johanneksella Sana on ennen näkemätöntä valoa, joka tulee myös maailman valoksi. Virressä Sana on varjojen paljastaja. Sanan sisältämä informaatio tulee lihaksi, todeksi ja todellisuudeksi tekoina, Jumalan tekoina ja luomakunnan tekoina, jotka ovat yhtä. Sanan valo tuo varjot näkyviin ja kertoo meille, miten Jumala itse jakaa kanssamme myös ne, heikkouden ja pienuuden, synnin ja kuolemankin, mutta myös valon ja kirkkauden, joka valaisee tietä palveluun, johtaa hoitamaan ja kantamaan, elämään yhdessä.

Sana tuli lihaksi, yhdeksi maailman ja meidän kaikkien kanssa. Virren maa on varjojen maa, jonka Sana valaisee ja auttaa meitä ihmettelemään heikkouden voimaa ja pienuuden suuruutta.

 

Kuoro laulaa säkeistöt 1 ja 3, juhlakansa 2 ja 4.

 

 

 

SV 177 Sun sanas Herra

 

Jouluvirsi asetti meidät tapahtuneen asian eteen. Jumala ilmoitti meille itsensä ja olemisensa syntymällä ihmiseksi. Siinä on sanaa yllin kyllin.  Joulun tapahtumat kutsuivat meitä seimen ääreen, missä kaikki on kaunista ja ennen kaikkea turvallista. Jumala on meidän luonamme ja meissä.

                      Vaikka jouluvirressäkin oli arjen aavistus, virressä 177 arkea on paljon aavistusta enemmän. Tässä ei sanaa kirjoiteta isolla kirjaimella, niin kuin Johanneksen evankeliumissa, vaan viitataan Raamatun sanoihin. Sana on sanoja, ei enää kosmista informaatiota vaan konkreettista kutsumista, lupausta ja varoitusta.

                      Jumala kutsuu sanallaan. Hän kutsuu pois kadotuksen teiltä. Asioiden asettelu ei ole aivan niin yksinkertainen kuin soisimme. Yhä useampi meistä joutuu kyselemään, mitä nuo tuollaisen kadotuksen tiet oikein ovat. Mitä teitä kuljen, kun kuljen kadotuksen teitä? Vielä taannoin asia oli monelle aika yksinkertainen. Ennen sentään tiedettiin, mitä synti on, ja niinpä myös kadotuksen teitä osattiin varmaan paremmin varoa. Kokeneempi körtti saattaa tietää sen vieläkin. Raamattukin tarjoaa meille pitkiä luetteloita asioista, jotka ovat noiden kadotuksen teiden tienviittoja.

                      Ja mitäs väliä sillä nyt sitten on. Kuka piittaa kadotuksesta tai sen teistä? Oikean tien tunnistaminen tuotti vaikeuksia virren tekijällekin, joka sentään oli itse Vilhelmi Malmivaara. Hän taisi kuitenkin sentään hiukan havitella tuossa virressä luvattuja asioita, hengen virvoitusta, rauhaa ja lohdutusta sydämelle. Mutta niin kuin kuka hyvänsä meistä, hänkin joutui myöntämään, että tietä hän ei tunne.

                      Asetelma on heränneille tuttu. Tuttu se taitaa olla monille muillekin, vaikka vähän eri sanoin. Kukapa ei etsisi virvoitusta hengelleen ja rauhaa ja lohdutusta sydämelleen. Niitä myydään nykyisin lukemattomissa eri pakkauksissa. Moni joutuu kuitenkin toteamaan tekevänsä turhaan työtä raskasta pääsemättä synnin kuormasta, mitä tuo nyt sitten kullekin tarkoittanee.

                      Virren sanat jättävät mielen arvoituksia täyteen. Kutsut, lupaukset ja varoitukset viittaavat asioihin, joita vain aavistelemme. Aavistus antaa kuitenkin uskallusta rukoukseen, että tuntemattomien teiden, myös kadotuksen teiden, kulkijoina löytäisimme lopulta ristin tielle.

 

Kuoro laulaa parittomat ja seurakunta parilliset säkeistöt .

 

 

 

SV 41 Ah sä etkö jo huoli mun kihloistani?

 

Kansani, minun kansani, mitä minä olen tehnyt sinua vastaan? Millä olen pahoittanut mielesi? Vastaa minulle. - Pyhä Jumala, pyhä Väkevä, pyhä Kuolematon, armahda meitä. - Minä avasin meren sinun eteesi, mutta sinä puhkaisit keihäällä minun kylkeni. -  Minä annoin sinun juoda kalliosta vettä, mutta sinä juotit minulle sappea ja etikkaa. - Kansani, minun kansani, mitä minä olen tehnyt sinua vastaan? Millä olen pahoittanut mielesi? Vastaa minulle.  - Pyhä Jumala, pyhä Väkevä, pyhä Kuolematon, armahda meitä.

              Siionin virrestä 41 tulevat hakemattakin mieleeni pitkänperjantain jumalanpalveluksissa joskus kuultavat Moitteet, klassiselta nimeltään Improperia, jotka joku varmaan tuosta lukemastani tunnisti. Siinä on sanoja, Jeesuksen sanoja, toki kuvitteellisia, Jeesuksen kohtaloon eläytyneen hurskaan mielen synnyttämiä sanoja. Ne eivät ole Jeesuksen suusta usein kuultavia lempeitä, parantavia, hoitavia sanoja. Ne ovat nimensä mukaisesti moitteita. Kärsivä Jumala moittii niitä, jotka häntä syyttä piinaavat ja maksavat rakkauden julmuudella ja raakuudella. - mitä minä olen tehnyt sinua vastaan? Millä olen pahoittanut mielesi? Vastaa minulle.

              Lieneekö tuntematon ruotsalainen virrentekijä osannut näitä Moitteita ajatella kirjoittaessaan seuraavan virtemme. Samalla tavalla kuin edeltäjänsä yli tuhannen vuoden takaa hän lienee kuitenkin kokenut itsensä syylliseksi Kristuksen kärsimykseen ja kuolemaan ja tuntenut tarvetta rukoilla: Pyhä Jumala, pyhä Väkevä, pyhä Kuolematon, armahda meitä.

              Virttä laulaessa tulee mieleen toki muutakin kuin kirkkomme liturgiset aarteet. Aivan luonnollisesti saatamme kysyä: miksi minua moitit? Enhän minä sinua ristiinnaulinnut, en lyönyt, en kiusannut tai pilkannut. Turha minua on moittia ja syyllistää. Minä elän tavallista elämää, noudatan lakia ja anna ainakin melkein kymmenykset kaikista tuloistani. ---

                      Tuleeko muuta mieleen? Ehkä tämä: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Muistammeko Jeesuksen vastauksen tähän kysymykseen?

 

Kuoro laulaa säkeistöt 1 ja 3, juhlakansa 2, 4 ja 5. 

 

 

 

SV 99 Mun sydämeni temppelin (säk 1-3; 8,9)

 

Siionin virsiä moititaan joskus ahdistaviksi, syyllistäviksi, masentaviksi ja joskus jopa tekopyhiksi, muka murheen murtaman ja synnin savessa piehtaroivan ihmisen performanssiksi. No, tulokulmastahan se riippuu, niin kuin nykyisin kuuluu sanoa. Peiliin katsominen auttaa tunnistamaan tulokulman. Olenpa kuitenkin itsekin monesti sanonut, että Siionin virret ovat niin rankkaa tavaraa, että ei niitä ihan äkkinäiselle auta sellaisinaan tarjota.

Kaksi viimeksi laulettua virttä ovatkin tuossa kauhukarsinassa aika tavalla kotonaan. Niihin sisälle pääseminen vaatii aivan tietynlaista asennetta. Kultajyvien löytäminen niistä edellyttää kärsivällistä kaivamista.

Sen sijaan Siionin virsi 99 on ainakin minun mielestäni aivan toista maata. Se sopii epäluuloisemmallekin etsijälle. Siihen lähdetään varsin avoimella ja aurinkoisella asenteella. Tuntuu mukavalta, että virren tekijä on ainakin hetkeksi saanut suurimmat synnin saastat pois sydämestään ja nyt olisi tilaa jollekin uudelle. Lieneekö armon vilahduksen jälkitunnelmia?

                      Joka tapauksessa sydän on avattu auringon paisteelle ja raikkaalle tuulelle. Odotetaan vierasta, josta halutaan tuttua rakasta ystävää ja opastajaa. Ei ole pelkoa, ei ahdistusta. Oman tilan aikuista tuntoa on toki, tietoisuus pölyisistä nurkista ja vaatimattomasta tarjoilusta. Nyt laulamatta jäävistä säkeistöistä 4-7 käy ilmi, ettei tässä kovin korskeasti olla rinta rottingilla.  Vahva luottamus kuitenkin on siihen, että kutsuttu ja odotettu tulija tuo kaiken tarpeellisen tulleessaan.

Monisanaisuus on taas muuttunut yhdeksi sanaksi:, vaikkakin tässä pienellä kirjaimella ”Sanallas, esimerkilläs käy opettajaks mulle. ” Sana ja esimerkki ovat yhtä, sana ei ole vain sanoja, kieltoja käskyjä ja varoituksia, vaan tekoja.

Virren laulaja odottaa sydämeensä kaikkea sitä, mitä Jeesus oli ja on, ei vain hänen sanojaan.  Sitä hän on lähdössä etsimään, avoimin ja valoisin mielin, täynnä toivoa ja luottamusta. Tuolla asenteella se päärly saattaa löytyäkin.

 

 

Kuoro laulaa säkeistöt 1 ja 3, juhlakansa 2, 8 ja 9.

 

 

SV 287 Huoneen ristin hiljaisuuteen

 

Missä on paljon sanoja, siinä ei syntiä puutu; mutta joka huulensa hillitsee, se on taitava. Tämän Sananlaskujen kirjan jakeen luin tietoisesti edellisen raamatunkäännöksen muodossa. Tein sen vain siitä syystä, että siinä muodossa isäni oli sen perimätiedon mukaan vuosikymmeniä sitten kirjoittanut vieraskirjaan lähtiessään nähtävästi hänen mielestään vähän turhan monisanaisesta seurasta.

                      Näillä juhlilla Sana on mukana jo juhlien tunnuksessa. On jo puhuttu ja tullaan varmasti puhumaan paljon Sanasta, mutta aivan varmasti myös sanoista. Uskon, että isolla kirjaimella kirjoitetun Sanan ja puhutun ja kirjoitetun kielen sanojen välinen merkitysero on meille tuttu asia. Sanat eivät ole olemassa ilman puhetta tai kirjoitusta. Kristuksessa, Jumalan Sanassa, on kaikki, mitä Jumala tahtoo meidän hänestä tietävän ja omistavan. Siinä on mukana myös sana, jota Jeesus omalla esimerkillään, teoillaan ja teollaan meille osoittaa. On olemassa asioita, joita ei voi sanoin kuvata. Läheskään aina tällainen sana ei muodostu sanoista. On paljon asioita, joita sanaton viesti välittää sanoja paremmin.

                      Tottahan on myönnettävä, että sanoitta olisimme todella köyhiä. Tarvitsemme sanoja myös voidaksemme viitata Sanaan yli sanojen rajojen. Parhaimmillaan sanat luovat kuvan, joka on sanojen summaa suurempi.

                      Sanojen käyttö tärkeiden asioiden välittämiseen on riskialtista ja vaativaa puuhaa. Yleensä selityksiä täytyy selittää yhä uudelleen ja uudelleen. Sanat ovat asioiden nimiä. Nimi ei koskaan kerro kaikkea siitä asiasta, johon se viittaa. Siksi on suunnattoman suuri lahja meille, että joskus voimme tajuta ja kokea suuria asioita ilman että sanat asettavat niille rajansa ja ohjaavat niiden merkitystä.

                      Siionin virsi 287 välittää meille kokemusta sanattomasta sanasta. Siinä on toki sanoja, mutta ne ovat hiljaisuuden läpi häämöttäviä viittoja. Kristus siunaa, ei sanoilla, vaan levolla ja rauhalla. Levossa ja rauhassa ei kuulla vaatimusten ahnaita ääniä. Sanat katoavat ja synti syrjäytyy. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa.

 

Kuoro laulaa 1. säkeistön, juhlakansa 2. ja 3.