Raamattutunti
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3

Raamattutunti

Jari Jolkkonen, Kuopion piispa

Herättäjäjuhlat, niin kuin kaikki hengelliset kesäjuhlat, ovat meidän suomalaisten pyhiinvaellusmatkoja. Tänä viikonloppuna olemme kulkeneet Sanan alle Sotkamoon. Kokoonnumme yhteen etsimään Jumalan kasvoja ja saamaan lohdutusta arjen keskelle. Sotkamoonkin kokoonnumme siinä toivossa, että hyvä Jumala suostuu yhä tulemaan luoksemme sanassaan. Lauletussa sanassa, siis Siionin virsissä. Ja julistetussa sanassa eli lyhyissä seurapuheissa.

Sotkamon herättäjäjuhlien tunnus ”En pelkää vaarojen matkaa” viittaa tien kulkemiseen. Tiellä vaeltamisesta puhuu koko se Siionin virsi 173, josta tunnus on otettu: ”En pelkää siis vaarojen matkaa, hän silloinkin kantaa ja vie, Kun polku on synkeä, kaita on tie, Voin kanssansa taivalta jatkaa. Hän vastakin auttava lie.”

Tiellä siis ollaan, vaikka seurapenkissä nyt levähdetään ja veisataan. Tiellä olivat taannoin myös ne tiernapoikia esittävät Sonkajärveläiset pikkulapset, oma rouvani mukaan lukien, joista yksi ilmoitti juhlallisesti ja vakavalla naamalla: ”Myö sitä ollaan nyt niitä itämaisia tientekijöitä”. Kerrotaan, että paikalliset TVH:n (tiepiirin) miehet olivat uteliaita saadessaan tutustua itämaisiin kollegoihinsa.

Matkustin vuosi sitten Sotkamoon puhujamatkalle. Matkalla soitin ajo-ohjetta perille. Määräosoite kerrottiin ystävällisesti, ja lopuksi toivotettiin turvallista matkaa velmuun kainuulaiseen tapaan: ”Koetahan pyssyy ojien välissä.”

Ajattelin, että kyseessä on ensinnäkin mitä parhain ohje viran hoitamiselle. Mutta tämä ohje ”koetahan pyssyy ojien välissä” se sopii myös koko kirkollemme. Pysy tiellä, keskellä, siis vasemman ojan ja oikean allikon välissä. Siitä muistuttaa myös juhliemme risti, joka on tehty pitkospuista.

 

Tie Raamatussa

Tie on hämmästyttävän yleinen metafora pyhässä Raamatussa. Vanhan testamentissa heprean sana tie (derek) esiintyy peräti 706 kertaa, ja yleensä nimenomaan vertauskuvallisessa mielessä. Vanhan testamentin yksi peruskertomus on kuvaus vapautumisen tiestä, matkasta Egyptin orjuudesta kohti Luvattua maata. Se matka on myös raskas, sillä 40 vuoden erämaavaellukseen kuuluu myös paljon harhailua, neuvottomuutta, lankeemuksia, keskinäistä kiistelyä, jupinaa, epätoivoa ja turvautumista vääriin jumaliin. Mutta se kertoo myös Jumalan uskollisuudesta ja huolenpidosta, jonka seurauksena pieni kärsivä kansa lopulta johdatetaan Luvattuun maahan.

Uudessa testamentissa tie (hodos) esiintyy peräti 101 kertaa. Johannes Kastaja valmistaa tietä Kristukselle (Mark. 1:3). Jeesus sanoo olevansa tie, totuus ja elämä (Joh. 14:6) ja opettavansa Jumalan tietä (Mark. 12:14). Niinpä ensimmäiset kristityt puhuivat itsestään nimenomaan tien kulkijoina (Ap. t. ):2, 19:23; 22:4; 24;22). Uusi testamentti puhuu Jumalan tiestä (Ap. t. 18:25), ja kutsuu sitä muun muassa rauhan, pelastuksen, vanhurskauden ja totuuden tieksi (Room. 3:17; Ap. t. 16:17; 2. Piet: 2:2 ja 21).

Kreikan tie-sana, hodos, esiintyy myös synodi-sanassa, syn-hodos, yhteinen tie. Kirkolliskokous ei ole parlamentti, jossa oppositio nokkii ministereitä ja eri ryhmät pyrkivät kilpailemaan vallasta, vaikka joskus siltä saattaa kuulostaa ja näyttää. Kirkolliskokous on synodi, siis yhteistä tietä kulkevien ja yhteistä tietä etsivien kirkon edustajien kokoontuminen. Vaikka Herättäjäjuhlat eivät ole hallinnollinen elin, eivätkö myös ne ole hengellisessä mielessä synodi, yhteistä tietä kulkevien ja yhteistä tietä etsivien seurat?

Olenkin joskus miettinyt, pitäisikö termin ”kristinusko” sijasta puhua esimerkiksi ”tiestä”, ristin tiestä tai Kristus-tiestä. Se olisi uusitestamentillinen ja alkuperäinen, ja myös dynaaminen ja konkreettinen nimitys koko uskonnollemme. Termi ”kristinusko” on kyllä oikea termi, mutta toisaalta voi antaa ulkopuoliselle kapean vaikutelman, että kyse on vain yksittäisten väitteiden totena pitämisestä. Kristinuskossa on kuitenkin kyse enemmästä kuin vain siitä, että pidämme totena lausetta ”kärsi Pontius Pilatuksen aikana” tai ”Jeesus on Jumalan Poika”.

Kristinuskossa on kysymys hyvin kokonaisvaltaisesta asiasta, tiellä kulkemisesta, Kristuksen seuraamisesta, johon kuuluu kokonainen elämänmuoto: vakaumuksia ja arvoja, seuroja ja jumalanpalveluksia, tapoja ja rituaaleja, ilojen ja surujen jakamista, kompastelua ja nilkuttamista, mutta myös luottamusta ja turvautumista Jumalan apuun ja niin edelleen.

 

Kaste, Jumalan sana ja yhteinen ateria

Tässä raamattupuolessatunnissa haluan mietiskellä kanssanne kahta Uuden testamentin matkakertomusta. Toinen kertoo tiestä Jerusalemista kohti Gazaa, toinen Jerusalemista kohti Emmausta. Vaikka Sotkamoa ei mainita, minusta näyttää siltä, että ne on kirjoitettu myös tänne Herättäjä-juhlille tulleita tienkulkijoita varten. Tämä ei ole vitsi, tarkoitan sitä aivan tosissaan, kuten pian toivottavasti käy ilmi.

Näissä kertomuksissa on yhteinen sanoma: ne kertovat kristityn tiestä, johon kuuluu kaste, Jumalan sanan nöyrä kuuntelu ja yhteinen ateria, Herran pyhä ehtoollinen. Ne kertovat myös kokemuksista, kuten neuvottomuudesta, hämmennyksestä, Jumalan poissaolosta, mutta myös silmien avautumisesta, ilosta ja Herran läsnäolosta.

 

Gazan tiellä

Apostolien tekojen 8. luvussa kerrotaan tiestä Jerusalemista Gazaan, siis sinne, jossa viime kesän taisteluissa kuoli yli 2000 ihmistä. Tällä tiellä etiopialainen hoviherra, arvovaltainen kuningattaren talouspäällikkö, matkustaa vaunuissaan pyhiinvaellusmatkaltaan Jerusalemista takaisin Etiopiaan. Filippos-nimisen kristitty kulkee hetken vaunujen vierellä ja kuulee hoviherran lukevan Jesajan kirjaa ja kysyy: ”Sinä kyllä luet, mutta mahdatko ymmärtää?” Mies vastaa: ”Kuinka ymmärtäisin, kun kukaan ei minua neuvo”. Merkille pantavaa on, että Filippos ei lähesty miestä ylhäältä päin ja uhkaavat traktaatit ojossa, vaan rinnalta ja oikeastaan alhaalta päin, maasta käsin.

Matka jatkuu yhdessä ja vierekkäin ystävällisessä dialogissa. Sen aikana Filippos avaa miehen ymmärryksen ja sydämen ymmärtämään kirjoituksia, siis Vanhaa testamenttia ja sitä, mitä se kertoo tulevasta Messiaasta ja miten viime päivien tapahtumat liittyvät näihin. Alkuteksti käyttää evankeliumi-sanan verbiä, sanatarkasti ”Filippos evankelioi häntä Jeesuksesta”, siis kertoi vapaaksi ja iloiseksi tekevää sanomaa siitä, miten Jumalan palastussuunnitelma on toteutunut Kristuksessa.

Kertomus huipentuu veden äärelle, joko joen, järven tai meren äärelle. Kukaan ei tyrkytä hoviherralle mitään, hän on itse aloitteellinen ja kysyy: ”Tässä on vettä, estääkö mikään kastamasta minua.” Sitten hän käskee pysäyttämään vaunut, astuu veteen yhdessä Filippoksen kanssa ja ottaa vastaan kasteen Kristukseen. Tärkeää on huomata muutoksesta kertova kertomuksen päätös: Hoviherra jatkoi ”iloisena” matkaansa täällä tiellä.

Kertomuksen viesti on meille selvä. Se ei kuvaa vain konkreettista tietä Jerusalemista Gazaan, vaan myös kristityn elämän tietä. Siihen kuuluu ensinnäkin kaste. Se tekee meistä kristittyjä, se asettaa meidät tielle.

Kaste on lahja ja tehtävä. Millainen lahja? Sellainen, joka tekee meidät osalliseksi Kristuksesta ja hänen kirkostaan. Tuskin missään ilosanoma Jumalan edellytyksettömästä ja armahtavasta rakkaudesta on niin kirkas kuin silloin, kun jo pieni lapsi saatetaan kolmiyhteisen Jumalan rakkauden helmaan ja pelastuksen piiriin. Siinä armo on paljaimmillaan, siinä paljastuu parhaimmin se, että pelastus on ilmaista, se annetaan lahjana, siis ilmaisena lahjana.

Kaste ei kuitenkaan ole sellainen lahja, joka pannaan kirjahyllyyn tai pakasteeseen odottamaan 70-vuotispäivää. Se johdattaa, saattelee ja asettaa tielle, Kristuksen seuraamisen tielle, rukouksen tielle, rakkauden rintamaan ja kantamaan vastuuta koko Jumalan luomakunnasta. Amerikan luterilaisen kirkon kastekaavan kysymys ilmaisee, millaisia asioita kuuluu tälle tielle. Kun on ensin julistettu kasteen ilmaista lahjaa, sen jälkeen pappi lausuu vanhemmille:

”Kun pyydätte lapsellenne kasteen lahjaa, teille annetaan samalla velvollisuuksia: teitä pyydetään elämään lasten kanssa Jumalan perheväen jäsenenä, tuomaan heidät Jumalan sanan ja pyhän ehtoollisen äärelle, opettamaan heille Isä meidän, uskontunnustus ja kymmenen käskyä, asettamaan heidän käteensä pyhä Raamattu ja kasvattamaan heitä uskossa ja rukouksessa, jotta lapsenne voisivat oppia luottamaan Jumalaan, julistamaan Kristusta sanoin ja teoin, pitämään huolta toisista ihmisistä ja Jumalan maailmasta sekä taistelemaan oikeudenmukaisuuden ja rauhan puolesta. Tahdotteko siis auttaa lapsianne kasvamaan tällä uskon tiellä?”

Palataan vielä Gazan tielle. Sen kertomus muistuttaa myös Raamatun merkityksestä. Siinä kasvaminen Kristukseen tapahtuu, kun hoviherra seurustelee pyhien kirjoitusten kanssa. Samalla käy ilmi, että vaikka hurskasta mieltä ja hyvää tahtoa ei puutu, pelkän luonnollisen järkensä valossa tekstit eivät avaudu. Tarvitaan nöyrä mieli ja tarvitaan opas, sananselittäjä, seurustelukumppani, joka tuntuu riittävän turvalliselta. Eikö ole niin, että mekin tahdomme olla seuratuvassa toisillemme kanssakulkijoita, seurustelukumppaneita ja kainalokeppejä yhteisellä tiellä?

 

Emmauksen tiellä

Toinen saman tyyppinen matkakuvaus on Luukkaan evankeliumin kertomus kahdesta matkalaisesta Emmauksen tiellä. Toisen nimi on Kleopas, toinen jää tuntemattomaksi. Siinä hämmentyneiden kulkijoiden seuraan liittyy tuntematon matkakumppani, jonka kanssa puhutaan pyhistä kirjoituksista ja vietetään ateriaa, kunnes matkakumppani paljastuu Vapahtajaksi. Ahtaasti historialliseen kysymyksenasetteluun rajoittunut lukija näkee siinä vain ja ainoastaan menneisyyteen kuuluvan kuvauksen kahdesta satunnaisesta kulkijasta.

Tämä ei kuitenkaan ole riittävä näkökulma, ei hengellisesti eikä edes eksegeettisesti. Edesmennyt Vanhan testamentin selitysopin professori Timo Veijola, kansainvälisen tason tiedemies, on esittänyt, että kertomus on jo alun perin läpinäkyvä kuvaus yhtä aikaa sekä kahdesta kulkijasta että meidän tiestämme. Pintatasolla se kyllä kertoo kahdesta muinaisesta kulkijasta, Kleopaksesta ja hänen toveristaan Emmauksen tiellä. Mutta kertomus on myös jo alun perin tarkoitettu kuvaukseksi kristityn hengellisestä tiestä, sen iloista ja suruista ja sen liturgisista merkeistä. Se on siis tarkoitettu paitsi Luukkaan evankeliumin kirjoittajan omalle seurakunnalle vuonna 78 anno Domini, myös esimerkiksi Sotkamon herättäjäjuhlille kokoontuneelle ystäväkansalle 2000 vuotta myöhemmin.

Mitä se haluaa tänään meille kertoa?

Kertomuksessa kaksi oppilasta kulkee kolmantena päivänä Herransa kuolemasta Jerusalemista Emmaus-nimiseen kylää, ilmeisesti kotikyläänsä. He eivät kuulu 12 apostolin joukkoon, vaan tämän ydinpiirin ulkopuolelle. Ja kuitenkin: hekin tahtoivat kuulua saman tien kulkijoiden joukkoon.

Kaksi oppilasta keskustelee ”kaikesta siitä, mitä äsken on tapahtunut”, siis Jeesuksen tuomiosta, ristiinnaulitsemisesta, kuolemisesta ja hautaamisesta. Ilmapiiri on alakuloinen. Molemmilla on suru puserossa. Toivosta ei ole tietoakaan. Rohkeuden tilalla on arkuus, päättäväisyyden tilalla neuvottomuus. Mieli on täynnä pettymystä, ehkä kätkettyä katkeruuttakin.

Kuvaus on realistinen, ei ihannoiva. Olisiko niin, että tähän asemaan myös moni meistä osaa sijoittaa itsensä? Mainosten imelät hymyt ja viikkolehtien ihanteelliset kukoistuskertomukset luovat ympärillemme lumemaailman, johon alakulo ja ahdistukset eivät näytä mahtuvan. Ja kuitenkin moni meistä kulkee alakuloa piilotellen, masennuksen vallassa ja osaansa häveten. Yksinäisyys ja masennus ovat yksilöllisyyttä ihannoivan kulttuurimme vaiettuja varjopuolia. Masentunut vertailee itseään toiseen ja häviää aina. Toisen osa näyttää aina paremmalta ja onnellisemmalta kuin omani. Mitä silloin hyödyttää hoputus positiiviseen ajatteluun?

Joskus omalle surulle on syy: leipähuolet, läheisen menetys tai rakkaan ihmissuhteen katkeaminen. Ehkä vielä vaikeampaa on silloin, kun masennukselle ei näytä olevan mitään erityistä syytä.

Suuret kilvoittelijat Ristin Johanneksesta Paavo Ruotsalaiseen puhuvat myös sielun yöstä, hengellisen kuivuuden kausista, jolloin ihminen kokee itsensä hengellisesti täysin tyhjäksi. Rukoukseen ei ole voimaa, kilvoitus tuntuu tarkoituksettomalta ja Jumala poissaolevalta.

Kun Emmauksen tien kulkijoiden seuraan ja rinnalle ilmestyy tuntematon matkakumppani, he eivät tunnista tätä. Syykin kerrotaan: ”sillä heidän silmänsä olivat kuin sokaistut”. Tuntemattomalle kerrotaan murheellisena Jeesus Nasaretilaisesta näin: ”Me olimme eläneet siinä toivossa, että hän olisi se, joka lunastaa Israelin.” Pettymys kuultaa äänessä.

Matkaajat eivät osaa pitää Jeesusta tosi Jumalana, lihaksi tulleena Sanana. He sanovat hänestä vain: ”Se mies oli tosi profeetta, voimallinen sanoissa ja teoissa.” He siis pitivät Jeesusta uskonnollis-poliittisena profeettana, joka vapauttaisi Israelin poliittisesti Rooman hallitusvallasta.

Ehkäpä heitä ilahduttaisi tieto tyhjästä haudasta? Merkille pantavaa on, että he ovat jo kuulleet siitä, he ovat jo kuulleet naisten kertomuksen tyhjästä haudasta. Mutta se ei näytä tehneen heihin mitään positiivista vaikutusta. Rinnalle asettuva kulkija saa kuulla miehiltä: ”Eikä siinä kaikki, tänään on jo kolmas päivä tapahtuneesta, ja nyt ovat muutamat naiset meidän joukostamme saattaneet meidät kerta kaikkiaan hämmennyksiin”. Siis ei iloiseksi tai rohkeaksi, vain hämmennyksiin.

Emmauksen tien kulkijat näyttävät itse asiassa luovuttaneen. Hehän palaavat Jerusalemista takaisin kotikyläänsä. Suurten odotusten, täyttymättömien toiveiden ja karvaiden pettymysten jälkeen on aika luovuttaa, vetäytyä takaisin kuoreen ja palata entisiin uomiin.

Mitä ajattelette, voisiko tässä hämmennyksessä, tässä arkuudessa ja alakulossa olla jotakin samaa kuin meidän kirkossamme tänään?

Häntä koipien välissä on nyt monella sellaisellakin luterilaisella pystykorvalla, jonka ennen niin terhakkaasti haistoi harhaopit ja haukkui ne puuhun. Huolta ja valituksen aiheita meiltä ei puutu: Rahat loppuu, säästää pitää, vapaa-ajattelijat kiusaa, ihmiset eroavat kirkosta, seurakuntarakenne takkuaa, diakonaattiuudistus tökkii, kirkon katto vuotaa, museovirasto vaikeuttaa muutostöitä ja Hesari kirjoittaa taas asenteellisesti. Suvivirsi on pannassa ja Enkeli taivaan kielletty vaaraa aiheuttavana. Minareetteja suunnitellaan ja ulkoministerikin on paavin kirkon jäsen. Kirkko on yhtä aikaa liian konservatiivinen ja liian liberaalinen – mitä ikinä nämä alkuaan poliittiset termit tarkoittavatkaan.

 

Sana ja ehtoollinen tiellä kulkijan ravintona

Silloin astuu rinnalle tuntematon matkakumppani, joka aloittaa puheensa: ”Voi teitä ymmärtämättömiä! Noinko hitaita te olette uskomaan kaikkea sitä, mitä profeetat ovat puhuneet.”

Muukalainen on aluksi asettunut varovaisesti rinnalle ja lempeästi kuullut matkaajien murheita. Mutta nyt hän aloittaa konfrontaation, nostaa kissan pöydälle: hän haastaa luovuttaneiden ja osaansa alistuneiden kulkijoiden perususkomukset.

Merkille pantavaa on, että aivan kuten edellisessä kertomuksessa Gazan tiestä, myös Emmauksen tiellä luetaan pyhiä kirjoituksia. ”Ja hän selitti heille Mooseksesta ja kaikista profeetoista alkaen, mitä Messiaasta oli kaikissa kirjoituksissa sanottu.”

Kristityn tielle kuuluu siis Jumalan sanan lukeminen ja kuunteleminen. Kertomus paljastuu siten liturgiseksi. Se muistuttaa, että Jumalan sanan alle asettuminen, sen mietiskely ja märehtiminen, kuuluvat yhteiselle tielle.

Kirkon oppi pyhästä Raamatusta on kaikkein ytimekkäimmin ilmaistu juuri jumalanpalveluksen sanoissa ”Tämä on Jumalan sana – Jumalalle kiitos.”

Ensimmäinen versikkeli muistuttaa, että Raamatun lukukappaleissa on kysymys Jumalan sanasta meille. Historiallinen raamatuntutkimus on kirkolle suuri lahja, ja siinä tutkija katsoo tekstiä ylhäältä päin selvittääkseen tekstin historiallisia syntytaustoja. Mutta jumalanpalveluksessa Raamattua kuunnellaan hengellisesti ja alhaalta päin. Siksi epistolan lukemisen jälkeen ei sanota: ”Tämä on pseudopaavilaisen kirjailijan omaan aikaansa sidottu käsitys Jumalasta ja elämästä”. Eikä evankeliumin lukemiseen jälkeen sanota: ”Tämä on Matteuksen evankeliumin tuntemattoman redaktorin korjailema versio nasaretilaisen puusepän oletetuista opetuksista.”

Jumalanpalveluksessa lukija sanoo napakasti ”Tämä on Jumalan sana” ja ”Tämä on pyhä Evankeliumi”. Tämä ikivanha tapa perustuu sille kaikkien kristittyjen yhteiselle vakaumukselle, että Raamatussa Jumala itse lähestyy meitä, paljastaa pyhän tahtonsa ja vetää meitä puoleensa. Vuokatin vaaralla kuka tahansa voi luonnollisen järkensä varassa aavistaa hänen valtansa ja suuruutensa, mutta ilman hänen sanaansa emme voisi olla varmoja hänen armostaan ja rakkaudestaan. Ilman hänen sanaansa emme tietäisi, kuinka päästä tielle ja kuinka sillä yhdessä kuljetaan ja nilkutetaan. Sanassaan hän paljastaa meidän kurjuutemme, mutta myös rakastavan sydämensä. Sanassaan hän nostaa, vapauttaa, lohduttaa ja ilahduttaa, mutta myös ohjaa, neuvoo ja rohkaisee.  

Seurakunnan vastaus lukukappaleisiin on ”Jumalalle kiitos”. Raamatussa on siis kysymys ilon ja kiitoksen aiheesta. Pyhä kirja on meille rakas, ei pelottava. Kysymys on rakkauskirjeestä, ei karhukirjeestä tai haasteesta käräjille. Siksi ortodoksit suutelevat evankeliumikirjaa ja katolilaiset suitsuttavat sen. Siksi me vastaamme lukukappaleisiin ”Jumalalle kiitos” tai ”Ylistys sinulle, Kristus.”

Emmauksen kertomus lähestyy loppuhuipennusta. Kun matkalaiset ovat saapumaisillaan kotikylään, he pyytävät tuntematonta hengellistä matkaopasta jäämään luokseen: ”Jää meidän luoksemme, päivä on jo kääntymässä iltaan.”

Tämän jälkeen seuraa kertomuksen huipentuma. Aterialla vieras ottaa isännän tehtävän. Hän otti leivän, kiitti Jumalaa, mursi leivän ja antoi sen oppilaille. Rituaalin rakenne muistuttaa tilannetta, jossa Jeesus ruokki 5000 nälkäistä. Se on sama kuin ehtoollisen asettamisen kertomuksessa: Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen.

Kertomuksen avainjae on tämä: ”Silloin heidän silmänsä aukenivat ja he tunsivat hänet.” Silloin kun Jeesus ottaa leivän, siunaa, murtaa ja antaa, siis tekee saman, minkä ruokkiessaan nälkäiset ja asettaessaan ehtoollisen, silloin heidän silmänsä aukenevat ja he tunnistavat matkamiehen elävän Jumalan Pojaksi, Ylösnousseeksi Kristukseksi.

Kertomuksen viesti on siis tämä: Ehtoollinen kuuluu kristityn tielle, se on Kristuksen läsnäolon ateria, siinä voimme tunnistaa Herramme ja Vapahtajamme ja iloita hänen läsnä olostaan. Se on myös keskinäisen yhteyden ateria, jossa me tuemme toisiamme ja jaamme toistemme ilot ja kärsimyksen, kuten jaamme siunauksen leivän ja kärsimyksen maljan.

Ehtoolliselle ei kuitenkaan tulla asumaan. Matka jatkuu. Emmauksen tie jatkuu näin: ”Pian hän oli jo poissa heidän näkyvistään.” Ei kaukana, vaan poissa näkyvistä. Kukaan ei voi pysyvästi elää Herran välittömässä läsnäolossa. Matkan täytyy jatkua.

Mutta matkamiehet jatkavat sitä kahdella tavalla muuttuneena. Ensiksi he sanovat toisilleen: ”Eikö sydämemme hehkunut innosta, kun hän kulkiessamme puhui meille ja opetti meitä ymmärtämään kirjoitukset.” Uusi into, vieläpä ”hehkuva into” on löytynyt. Kristus on itse avannut ymmärtämään kirjoitukset ja niiden avulla Jumalan pelastussuunnitelman meitä kohtaan. Aivan samanlainen hehku heijastuu myös Gazan tien kertomuksesta.

Toiseksi matkamiehet muuttavat suuntaa. Teksti kertoo: ”Heti paikalla he lähtivät matkaan ja palasivat Jerusalemiin. Siellä olivat koolla yksitoista opetuslasta ja muut heidän joukkoonsa kuuluvat. Nämä sanoivat: Herra on todella noussut kuolleista! Hän on ilmestynyt Simonille. Nuo kaksi puolestaan kertoivat, mitä matkalla oli tapahtunut ja miten he olivat tunteneet Jeesuksen, kun hän mursi leivän.”

Juuri Emmauksen kotikylän nurkilla, juuri kun on pitänyt luovuttaa ja palata samoihin ankeisiin uomiin, matkan suunta muuttuu. Matkamiehet palaavatkin Jerusalemiin kertomaan Emmauksen tien tapahtumista, ja sen synnyttämästä hehkuvasta innosta. Erityisesti piti saada muiden tietoon, kuinka he olivat tunteneet Jeesuksen yhteisellä aterialla, kun hän mursi leivän.

Hyvä kuulija. Gazan tiestä ja Emmauksen tiestä kertovien raamatunkohtien sanoma on kaikessa lyhykäisyydessään tämä: Ensiksi, kaste antaa meille ilmaisen lahjan, tekee meidät osalliseksi pelastuksesta ja saattelee meidät Kristuksen seuraamisen tielle. Toiseksi tällä tiellä joudutaan kohtaamaan myös monia vaivoja: neuvottomuutta, masennusta, lankeemuksia ja hengellistä kuivuutta. Kolmanneksi tällä tiellä emme ole yksin: Kristus hoitaa, lohduttaa, tukee ja rohkaisee siellä missä luetaan ja selitetään Raamattua ja siellä missä vietetään yhdessä Herran ateriaa, pyhää ehtoollista.

Juuri siksi hän hoitaa, lohdutta ja rohkaisee meitä myös täällä Sotkamossa herättäjäjuhlilla 2015. ”En pelkää siis vaarojen matkaa, hän silloinkin kantaa ja vie, Kun polku on synkeä ja kaita on tie, voin kanssansa taivalta jatkaa. Hän vastakin auttava lie.”