Piispa Wille Riekkinen, Kuopio

Piispa Wille Riekkinen. Kuva: Jorma Kärkkäinen.

Valaise varjot tiemme

Kiuruveden herättäjäjuhlien tunnuslause on otettu Siionin virrestä 54, sen neljännen säkeistön lopusta: ”Sinusta voima säteilee, myös meidät väkeviksi tee, valaise varjot tiemme”. Varjojen pituutta ja kirkkautta näillä juhlilla varmaan arvuutellaan useassa otteessa; niin minäkin tässä raamattutunnissa.

Ensimmäiseksi kysyn: mitä sinä tarkoitat, kun rukoilet tunnuslauseen sisältämän rukouksen. Millaiset varjot ovat mielessäsi? Aurinkovarjo? Sateenvarjo? Vai laskuvarjoko? Raamatussa löytyy materiaalia näille kaikille, kuten jo Jesajan kirjassa todetaan: ”Sinä olet turvapaikka heikolle, pakopaikka kurjalle vaikeuksien aikana, suoja rankkasateessa, varjo helteen tullen.” (25: 4-5) Tämä merkitsee sitä, että yhtäältä varjot ovat vertauskuva suojasta, turvasta ja armosta; toisaalta ne muistuttavat elämän vastoinkäymisistä ja erityisesti synnin, sairauden ja kuoleman todellisuudesta.

Varjo voi olla kirkas

Myönteisesti varjoon suhtaudutaan esimerkiksi Jobin kirjassa, jossa ihmisen sanotaan vanhassa raamatunkäännöksessä jopa ”halajavan varjoa”, kun nykykäännöksen mukaan todetaan: ”Eikö ihmisen osana maan päällä ole työ ja vaiva? Eikö hän ole kuin palkkalainen, joka tekee raskaita päivätöitä? Hän on kuin orja, joka kaipaa paahteesta varjoon, kuin päivätyöläinen, joka odottaa palkkaansa.” Varjo voi siis olla ”suloinen”, kuten Laulujen laulu antaa ymmärtää: ”Kuin omenapuu metsän puiden keskellä on rakkaani nuorukaisten keskellä. Sen puun varjoon kaipaan lepäämään, sen hedelmä maistuu suussani makealta.” (2: 3).

Myös Hesekielin kirjassa puhutaan vertauskuvallisesti ja luvataan, että Jumala tekee palvelijastaan, Israelin jäännöksestä, suojan toisille kansoille: ”Minä otan setrin latvasta verson… ja istutan sen korkealle vuorelle… Sen suojassa pesivät kaikki linnut, kaikki siivekkäät asuvat sen oksien varjossa.” (17: 22-23) Sanotaan myös, että Jumalan valtakunta on oleva varjo ja lepopaikka kaikille kansoille.

Tätä valtakuntaa Jeesus tähdensi ja selvensi kaikilla vertauksillaan. Sinapinsiemen-vertauksessa hän totesi: ”Se tekee niin suuria oksia, että taivaan linnut voivat pesiä sen varjossa.” (Mk 4: 32) Tuon valtakunnan tuntomerkkejä ovat oikeamielisyys, ilo ja rauha, jotka Pyhä Henki meille antaa. (Room. 14: 17) Jumalan lakikin on vain varjo tämän valtakunnan dynamiikasta (Hebr. 10:1), jonka vain Jumalan armo voi meille välittää. Varjona lain tehtävä on paljastaa syntisyytemme ja ohjata ikävöimään yhteyttä Jumalaan, elämän antajaan ja ylläpitäjään, jonka tykönä ei ole muutosta, ei vaihteen varjoa. Kuten Jaakobin kirjeessä todetaan: ”Älkää eksykö! Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, taivaan tähtien isältä, jonka luona ei mikään muutu, ei valo vaihdu varjoksi. Päätöksensä mukaan hän synnytti meidät totuuden sanalla, että olisimme hänen luomistekojensa ensi hedelmä.” (Jaak. 1: 16-17)

Raamatussa kerrotaan symbolisella selkeydellä, että tämä kirkas valo, jota ihmissilmä ei pysty näkemään, on ”suojaava varjo, hän on vartijasi, hän ei väisty viereltäsi”. (Ps. 121: 5) Asia voidaan ilmaista myös käänteisesti: ”Se, joka asuu Korkeimman suojassa ja yöpyy Kaikkivaltiaan varjossa, sanoo näin: `Sinä, Herra, olet linnani ja turvapaikkani, Jumalani, sinuun minä turvaan.´” (Ps. 91: 1-2) Jesajan kirjassa Jumala useaan otteeseen lupaa rakkaudessaan kätkeä meidät kätensä varjoon. Se antaa Jumalan palvelijoille suojan ja tehtävän: ”Hän antoi minulle suun kuin terävän miekan, kätensä varjoon hän minut kätki…” (Jes. 49: 2; 51: 16).

Jos meitä siunataan tällaisella varjolla tai varjoilla, joita olen edellä Raamatun teksteistä nostanut esiin, niin mitä tarkoittaa rukouksemme ”Valaise varjot tiemme”? Rukous ei varmaankaan ole se, että pyyhi nuo varjot pois elämästämme! Sen sijaan voimme pyydellä sitä, että osaisimme tällaista kirkasta varjoa arvostaa ja hakeutua sen suojaan. Elämän helteeltä, rankkasateilta ja pudotuksilta suojaavaa varjoa tarvitsemme me kaikki. Liian usein me näet vaellamme maailmassa varjojen lailla ja mailla kuin Ranskan jalkapallojoukkue vihreällä veralla Kapkaupungin pimentyneessä illassa.

Kolkot realiteetit

Virsirunoilija Johan Kahlilla lieneekin ollut mielessään eräät toiset raamatunkohdat ja elämän kolkot realiteetit, kun hän kirjoitti virren 54 rukouksen ”Valaise varjot tiemme!” Varjot tuossa Siionin virressä kuvaavat elämän pettymyksiä, vaikeita vaiheita, syviä notkoja, epäuskoa ja kiusauksia, joihin elämän matkan varrella joudumme. Siksi virren rukous ohjaa meitä pyytämään Jumalalta valoa ja toivoa silloin, kun perkele, synti, sairaus tai kuolema varjostaa elämäämme.

Raamatun teksteissä varjolla usein viitataan katoavaisuuteen ja toivottomuuteen. Jo ihmiskunnan aamuhämäristä lähtien ihminen on ollut tietoinen kuolevaisuudestaan. (1. Moos. 3) Ensimmäisessä aikakirjassa todetaan ihmisen osasta suhteessa Jumalaan: ”Me olemme edessäsi vieraita ja muukalaisia niin kuin isämmekin olivat. Elämämme maan päällä on kuin varjo, eikä meillä ole täällä toivoa.” (29: 15; Srn. 7: 1) Päivämme ovat siis vain varjo (Job 8: 9) tai pitenevä varjo (Ps. 102: 12; 109: 23; 144: 4). Jobin kirjan sanoin: ”Ihminen, naisesta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta. Kuin kukka hän avautuu ja kuihtuu, on kohta poissa, kuin varjo.” (Job 14: 1-2) Tällä kaikella halutaan yksinkertaisesti sanoa, että elämämme on rajallista. Sitä suurempi syy on elää nyt niin, ettemme omalla kaikin puolin rajallisella olemuksellamme, elämäntavalla, sanoin, teoin ja ajatuksin sumenna tai kokonaan pimennä toistemme elämää, toivoa ja uskoa. Tämä on pidettävä mielessä juuri silloin, kun synti, sairaus tai kuolema tuo oman elämämme kangaspuissa oleviin elämänlankaloimiin sellaista tummaa surun kudosta, jota sinne ei kenellekään toivoisi.

Jumalan kaipuu ja perimmäisten kysymysten selvittelyn halu ovat ihmisyyden tuntomerkkejä. Niin kauan kuin meillä on tuo ikävöinti voimissaan edes huokausten tai kyynelten tasolla, niin onneksi olkoon. Sielunvihollinen kuitenkin haluaisi tuon yhteyden katkaista ja eristää meidät irralleen Jumalasta, elämän lähteestä. Silloin käperrymme itseemme, varjomaailmaan, jolloin myös yhteys lähimmäisiin joutuu kärsimään. Ainakin yhteistyö, yhteen hiileen puhaltamishalu ja keskinäinen kunnioitus häviävät silloin. Ei siis ihme, että kreikan kielessä sielunvihollista tarkoittava nimitys on diabolos. Sana merkitsee hajalle heittäjää, eripuran aiheuttajaa, hajottajaa. Sen vastakohta on symbolos eli yhteen tuoja, yhteinen nimittäjä, yhteen heittäjä. Jo varhaiskristillisessä maailmassa tällä jälkimmäisellä ymmärrettiin uskontunnustusta, eli yhteiseen nimittäjään tukeutumista. Tuo yhteinen nimittäjä on usko Jumalaan, joka on valo ja valo valosta. Hän yksin voi meidät varjomaailmasta siirtää jo nyt sen kirkkauden valtakunnan osallisuuteen, joka on varattu Jumalan lapsille.

Simul iustus et peccator

Jumalan lapsina olemme tässä ajassa samalla kertaa vanhurskaita ja syntisiä. Vanhurskaita Kristuksen sovitustyön ja Jumalan armon tähden; syntisiä, koska kuulumme ihmissukuun. Juuri synti heittää elämän tiellemme niitä varjoja, joita eniten kavahdamme ja joista haluaisimme päästä eroon, jos voimia vain olisi. Paavalin tavoin joudumme kuitenkin toteamaan, ettei voimaa ole, vaikka tahtoa saattaisi löytyäkin. Se merkitsee silloin sitä, että synti erottaa meidät Jumalasta ja lähimmäisestäkin. Voi vain ihmetellä, miten helposti ja hienovaraisen kavalasti pimeyden voimien varjomaailma meitä kiehtoo ja houkuttaa pauloihinsa. Niistä ei olla vapaita edes herättäjäjuhlilla! Vai onko täällä joku, joka ei ole altis ylpeydelle, kateudelle, ahneudelle, vihalle, kohtuuttomuudelle, siveettömyydelle tai henkiselle velttoudelle, jota voidaan myös laiskuuden hengeksi nimittää. Nämä seitsemän kardinaalipahetta tai kuolemansyntiä pyrkivät meissä jatkuvasti pintaan ja vääristävät maailmamme. Se johtaa varjonyrkkeilyyn, turhuuteen ja pimeyteen.

Kristityn ihanne elämässä on kuitenkin päinvastainen: edistää uskoa, toivoa, rakkautta, viisautta, säädyllisyyttä, kohtuullisuutta ja rohkeutta. Tämä kaikki toinen toistamme kunnioittaen ja rakkauden kaksoiskäskyä esillä pitäen: ”Rakasta Jumalaa yli kaiken, ja lähimmäistäsi kuin itseäsi.” Tämän tulee merkitä sitä, että poistamme keskuudestamme varjoluokitukset ja korostamme jokaisen ihmisen ainutlaatuisuutta tuijottamatta ihmisen arvoon, ansioihin, taitoihin tai taipumuksiin! Tämän oivaltaminen vaatii kuitenkin armollisuutta ja hyvää itsetuntoa. Ilman näitä me heittelemme hämääviä ja elämää tuhoavia varjoja toinen toisemme tielle. Miksi? Miksi suosimme pimeyttä ja syntiä elämässä, vaikka sitä tulisi karttaa?

Rabbien viisautta

Jo muinaiset rabbit tiesivät vastauksen tähän. He opettivat, että Jumala on luonut jokaiseen ihmiseen kaksi taipumusta: taipumuksen hyvään ja taipumuksen pahaan. Ja he jatkoivat, että tuo taipumus pahaan on niin väkevä voima ihmisessä, ettei sitä missään nimessä kannata enää ruokkia esimerkiksi huonolla seuralla tai väkivaltaviihteellä, syrjivällä käytöksellä tai ruokottomalla kielenkäytöllä. Sen sijaan tuota taipumusta hyvään, joka meissä kaikissa myös on, kannattaa ruokkia. Resepti tähän oli yksinkertainen: lukemalla Tooraa eli Jumalan sanaa! Se opettaa ymmärtämään riippuvuutemme Jumalasta ja osoittaa tien, jota kulkea. Varmemmaksi vakuudeksi rabbit aikanaan derivoivat laista vielä erilleen 613 käskyä ja kieltoa, joiden avulla varjot elämän polulla voitaisiin välttää. Vuodessa on 365 päivää ja ihmisessä rabbien mukaan 248 luuta! Yksi käsky tai kielto joka päivälle ja joka luulle! Näistä kiinni pitäminenkö pitäisi varjot poissa tieltämme? Kuulostaa melkoiselta lakiviidakolta. Kristittyinä saammekin muistaa, että Jeesus ei ollut varjonyrkkeilyn kannattaja. Hän korosti Mooseksen laista kymmentä käskyä ja viime kädessä niputti kaiken lain ja profeetat rakkauden kaksois- tai kolmoiskäskyyn, josta edellä oli jo puhe.

Katoavaisuuden varjokuvat

Oman lukunsa tematiikallemme Raamatun teksteissä tarjoavat sellaiset kohdat, jotka viittaavat sairauden tai katoavaisuuden heittämiin varjoihin. Raamatun suuren kärsijäikonin Jobin sanoin ja psalminkirjoittajan kommentoinnilla varustettuna asia ilmaistaan näin: ”Minun silmäni ovat surusta hämärtyneet, minun ruumiini on kuihtunut, se on pelkkä varjo.” (Job 17: 7) ”Päiväni haihtuvat kuin savu, tuska polttaa luitani kuin tuli. Sisimpäni on kuin kulottunut ruoho. Enää en muista syödäkään, huokailen vain, olen pelkkää luuta ja nahkaa. Minä olen kuin huuhkaja autiomaassa, kuin pöllö, joka asustaa raunioissa. Minä valvon yöni, olen yksin kuin katolla kyyhöttävä lintu.” (Ps. 102: 4-8) Yksinäisyys, suru, kärsimys ja sairauden runtelevat voimat heijastuvat näistä varjokuvista. Jobin ystävät vielä yrittävät syyllistää Jobia. Hän olisi muka omilla salaisilla synneillään ansainnut kärsimyksensä. Miten sitkeässä tämä syyllistäminen meissä istuukaan. Moni kyselee mielessään ja toisiltakin vakavan sairauden tai kärsimysten pyörteissä, että ”mitä pahaa minä olen tehnyt, kun Jumala minua näin rankaisee?” On hyvä muistaa, että armollinen Jumala ei herkuttele kärsimyksillämme eikä kosta tuolla tavalla. Kärsimys ja kuolema vain yksinkertaisesti kuuluvat ihmisenä olemisen piiriin. Siksi Jumala itse antoi vastauksen Jobin kyselyihin viittaamalla Jobin kirjan loppuluvuissa omaan valtasuuruuteensa, millä hän osoittaa ihmisen paikan olevan tomun tasalla. Tämän takia hän moittii inhimillisiä selityksiä, jotka väittävät sairautta ja kärsimyksiä synnin palkaksi: ”Kuka on tämä, joka peittää minun tarkoitukseni mielettömillä puheillaan?” (Job 38: 2)

Jos siis näet sairautta, kärsimystä ja kuolemaa ympärilläsi, älä syyllistä itseäsi tai muita siitä. Pidä mielessä sanat ”Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi”. Näin tehtäessä on hyvä muistaa, että on Jumalan armoa jo se, että vielä ylipäätään itse kukin olemme hengissä ja voimme osallistua näille juhlille. Mielellään tietysti pyytelemme, että Jumala pyyhkisi kaikki kärsimyksen ja katoavaisuuden varjot elämästämme ja läheistemme elämästä. Tätä virsirunoilija Johan Kahl ei liene kuitenkaan tarkoittanut kirjoittaessaan teemavirtemme sanoja ”Ilosta taivaallisesta nyt muista murheitamme, ja meille korkeudesta suo elo, auttajamme. Sinusta voima säteilee. Myös meidät väkeviksi tee, valaise varjot tiemme.” Virsirunoilijan tavoin mekin saamme pyytää Jumalalta valoa, uskoa ja toivoa elämäämme juuri silloin, kun meillä on vaikeaa ja varjot käyvät yli ymmärryksen. Saamme tehdä sen siinä vakaumuksessa, että kärsimysten keskellä ja kuoleman varjon maan porteillakaan Jumala ei meitä hylkää. Kristus itse valvoo hyvänä paimenena vieressämme ja kärsii kanssamme. Juuri tuolloin hän antaa huulillemme sanat: ”Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi!” (Ps. 23: 4)

Virsirunoilija Kahl siis tuskin halusi sanoa, että voisimme välttää kaikki vastoinkäymiset. Olemme jatkossakin ihmislapsia elämän varjoisalta kujalta. Sieltä käsin meidän on hyvä rukoilla, että nuo vastukset eivät rusenna ja ruhjo meitä, pirsto kokonaan palasiksi niin, että ne veisivät elämän halun ja mielen. Rukous ”valaise varjot tiemme” huokaa siis ylöspäin: anna meidän vastoinkäymisten keskelläkin nähdä toivonsäde, edes se pieni armon vilaus, joka auttaa meitä nousemaan epätoivon suosta ja luottamaan siihen, että Kristus pysyy vierellämme, kävi miten kävi. Anna meidän pysyä tässä yhteydessä ja kantamaan vastuuta myös toinen toisemme toivon näköaloista tällä pienellä maapallollamme, kolmannella kivellä auringosta!

Kristus – valo valosta

Kirkossa on alusta lähtien ymmärretty, että toivon ja lohdutuksen valo tulee luoksemme Jeesuksessa Kristuksessa. Tämä todetaan jo Matteuksen evankeliumin neljännessä luvussa: ”Sebulonin maa ja Naftalin maa, Meren tie, Jordanin takainen maa ja muukalaisten Galilea – kansa, joka asui pimeydessä, näki suuren valon. Niille, jotka asuivat kuoleman varjon maassa, loisti kirkkaus.” (4: 15-16) Näillä sanoilla evankelista tarttuu profeetta Jesajan ennustukseen Rauhanruhtinaasta, Vapahtajasta, jonka valtakuntaa hallitsevat ”oikeus ja vanhurskaus”, ja jossa ”kaikki taistelukenttiä tallanneet saappaat, kaikki veren tahrimat vaatteet poltetaan, ne joutuvat tulen ruoaksi.” (Jes. 8: 23 – 9: 6)

Jesajan ja Matteuksen sanat ”kuoleman varjon maasta” me tavallisesti ymmärrämme kauniiksi ilmaisuksi ihmisen katoavaisuudesta. Sitä se tietysti onkin, vaikka itse asiassa tuolla ilmaisulla tarkoitettiin raamatullisena aikana Gennetsaretin järven pohjoispuolella olevaa Hulen laaksoa, kuuluisaa suoseutua, jossa moskiitot – vältän tahallani sanaa itikat, että pohjalaisetkin pysyvät mukana!) – levittivät malariaa. Tuolla seudulla elinaika oli hyvin lyhyt, joten laakso oli nimensä mukainen ihan konkreettisesti. Ei siis ihme, että sinne ”jouduttiin”, ei pyritty. Silti Jesajan maininta tuostakin alueesta on merkittävä. Yhdessä mainittujen Sebulonin ja Naftalin heimoalueiden kanssa, maininnalla Jordanin takaisesta maasta Golanilla, muukalaisten Galileasta ja Jeesuksen kotikaupungin Kapernaumin ohitse kulkevasta Meren tiestä, Vanhan testamentin maineikas yhteiskuntakriitikko ja parannuksen vaatija napsauttaa eteemme Jeesuksen julkisen toiminnan maantieteelliset koordinaatit. Juuri tuolla vähäväkisten ja lähes puolipakanallisten galilealaisten keskuudessa Jeesus toimi, kierteli, paransi ja saarnasi. En lakkaa ihmettelemästä Jesajan profetian tarkkuutta, kun vertaan sitä tietoihimme Jeesuksen julkisesta toiminnasta Jerusalem, kärsimys- ja kuolinnäyttämö, pois lukien. Tuolta alueelta Galileassa loisti kirkkaus sille vähäväkiselle ”maan kansalle”, joka asui kuoleman varjon maassa tai sen välittömässä läheisyydessä. Valon lähde käy selväksi varsinkin Matteuksen sanoista: ”Tästä lähtien Jeesus julisti: ´Kääntykää, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle´”. (4:17)

Valona ja suolana maailmassa

Vapahtajamme kehottaa meitä kääntymään ja toimimaan aktiivisesti Jumalan valtakunnan arvojen mukaisesti. Tällä kehotuksella Mestarimme liittyy Vanhan testamentin osoittamaan profeetalliseen perintöön, joka tuo äärellemme Jumalan tahdon mukaisen elämän. Yhden mallin tästä tarjoaa äsken mainittu profeetta Jesaja.

Jesajan kirjan 40. luvussa esitetään turhautunut huokaus: ”Ei ole Herra nähnyt elämäni taivalta, minun asiastani ei Jumala välitä.” (40: 27) Tämähän kuulostaa aivan nykyaikaiselta. Sen voisi sanoa ihminen, joka useinkin on pyydellyt ”Valaise varjot tiemme!” saamatta oikein vastausta. Vastaus kuitenkin annetaan heti jatkossa, siis vastaus siihen, välittääkö Jumala ja näkeekö hän vaivamme: ”Etkö ole oppinut, etkö ole kuullut, että Herra on ikuinen Jumala, koko maanpiirin luoja? Ei hän väsy, ei uuvu, tutkimaton on hänen viisautensa. Hän virvoittaa väsyneen ja antaa heikolle voimaa. Nuoretkin väsyvät ja nääntyvät, nuorukaiset kompastelevat ja kaatuvat, mutta kaikki, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman, he kohoavat siivilleen kuin kotkat. He juoksevat eivätkä uuvu, he vaeltavat eivätkä väsy.” (40: 28-31)

Siis ihmisen huutoon ja epäilyksiin avun saamisesta Jumala vastaa ensinnäkin vakuuttavasti, että häneltä se voima ja apu tulevat keskelle vaivoja ja varjojakin. Se, miten tuo apu löytää perille, ilmaistaan sitten tätä kohtaa ympäröivissä teksteissä eli kontekstissa. Meidän tulee lukea Raamattua laajoina kokonaisuuksina, jotta tämän huomaisimme. Jatkosta nimittäin käy selväksi, että apu löytyy keskinäisestä välittämisestä, köyhistä, leskistä, orvoista ja muukalaisista huolehtimisesta, yhteisestä rukouksesta, opetuksesta, rohkeudesta, yhteistyöstä ja vaikuttamisesta, joka tulee ulottaa yhteiskunnallisen vallankäytön huipulle saakka. Toivottomassa jamassa Baabelin virtojen vierillä olleet juutalaiset löysivät nämä evästykset Jesajan ja muidenkin profeettojen kirjoituksista. Siksi he uskalsivat mennä jopa Persian kuninkaan, Kyyroksen, puheille saakka ja pyytää vapautta ja toimintamahdollisuuksia, mitkä he saivatkin. Jumalan ihme tapahtui ja kotiinpaluu mahdollistui silloin, kun kaikki muut kansat sulautuivat itäisten kansojen mereen ja näin menettivät niin kansallisen kuin uskonnollisenkin identiteettinsä.

Lakaise varjot tiemme

Tämä kaikki meidän on hyvä muistaa kipuillessamme postmodernin maailman heittämien varjojen ja pimitysten pyörityksessä. Jesajahan suorastaan vaatii meitä tämän päivän kristittyjä noudattamaan omaa sapluunaansa. Se merkitsee keskinäistä välittämistä, vanhuksista, lapsista ja yleensä kaikista ihmisistä huolen kantamista ehtoja asettamatta. Se merkitsee yhteistä rukousta omien ja toinen toistemme asioiden puolesta, opetusta ja varsinkin uskonnonopetuksesta kiinni pitämistä, emmehän halua lähettää lapsiamme maailman keskelle ilman uskonnon lukutaitoa. Siksi Jesajan vakavasti ottaminen merkitsee myös rohkeutta korottaa yhteinen äänemme kristillisen arvomaailman puolesta niin opetus- kuin kulttuuriministeriönkin suuntaan, ulko- ja sisäministeriötä unohtamatta.

Lisäksi toivon, että körttikansana suhtaudumme edessä oleviin niin kirkollisiin kuin yhteiskunnaisiinkin vaaleihin suurella vakavuudella. Auttakoon Jumala armossaan meitä näkemään, mikä hetki yöstä on menossa, jotta osaisimme toimia oikein ja Jumalan valtakunnan arvojen mukaisesti Kristuksen antamaan valoon tukeutuen. Olkoon tällöin mielessämme lupauksena ja rukouksena Sakariaan kiitosvirren sanat Luukkaan mukaan: ”Näin meidän Jumalamme hyvyydessään armahtaa meitä: Korkeudesta saapuu luoksemme aamun koitto. Se loistaa pimeydessä ja kuoleman varjossa eläville, se ohjaa jalkamme rauhan tielle.” (Lk 1: 78-79)