Vuosikymmenien kulku elämässä pysähdyttää yhä useammin  muistelemaan menneitä.

Julkaistu: 5.7.2024

Nyt Vaasan Herättäjäjuhlien alkuseurojen alkamista odotellessa ajatukset tempautuvat kuuden vuosikymmenen taakse ja näyttävät pysyneen mielessä yllättävän kirkkaana.

Seuroissa satoi ja merituuli puhalteli aika kylmänä. Olimme tulleet Vaasaan äitini ja veljeni kanssa junalla Ylivieskasta. Joka kesäinen seuramatka oli odotettu ja väkeä oli paljon. Oletettavasti meidän äiti tunsi heidät kaikki. Ainakaan sitä tunnetta ei voinut välttää, kun seurakentältä ruokailupaikalle matka tuntui kestävän lapsen mielestä ikuisuuden. Pysähdyimme vähän väliä, äidin vaihtaessa kuulumisia tuttuja  tavatessaan. 

Vaasa oli meille kaupunkina täysin outo, emme olleet käyneet sielä aiemmin. Veljeäni ja minua kiinnosti kaupungin uimahalli, jonne veli pääsikin livahtamaan serkkupoikamme kanssa. Minua sinne ei päästetty. 

Kymmenen- ja kaksitoistavuotiaan kiinnostus seurapuheisiin ja virsiin oli aika laimea, mutta kiltisti istuimme äidin vieressä. Nyt tunnen hieman huonoa omaatuntoa, kun en itse ole vienyt lapsiani Herättäjäjuhlille kuin kerran Nivalaan. En ole siirtänyt seuraperinnettä heille yhden kokemuksen jälkeen. 

Pojat olivat pieniä, alle kouluikäisiä ja heidän pyllynsä ei pysynyt penkissä jäätelön syönnin aikaa enempää. He kiipesivät lähikoivuun, nauroivat äänekkäästi ja heittelivät hiekkaa toistensa päälle. Minulle ne seurat eivät olleet nautinto ja poikien isä  päätti, että meidän perhe tulee seuraavan kerran seuroihin 15 vuoden kuluttua ja ilman poikia. 

Niin sitten kävikin. 

Nyt olen Vaasassa yksin. Mieheni on nukkunut pois ja pojat elävät omien läheistensä kanssa. 

Kukaan ei häiritse rauhaani seurapenkissä. 

Ei tee enää mieli uimaan ja hiekkaa heitteleviä lapsia ei näy missään. 

Ympyrä on sulkeutunut, vuosikymmenet vierineet lapsuudesta ruuhka- ja  työvuosien jälkeen  tähän päivään.

Eläkkeelle ja takaisin Vaasaan Herättäjäjuhlille. 

” Purjeisiini tuulta anna” elämäni loppuvuosille. 

 

Aila Pääkkö

Hanko