Lataa puhe pdf-muodossa tästä.

lauantai / lördag 6.7.2024
kaksikieliset sateenkaariseurat / tvåspråkigt regnbågsmöte klo / kl 17.00
Lotta Endtbacka

”Apua, miten hiljaista!” Näin kuulin kerran erään ensikertalaisen kommentoivan herättäjäjuhlia. Hiljaisuus, yhdessä hiljeneminen, on itselleni se herättäjäjuhlien ydin. Seurapuhujan verkkainen hiljaisuuden salliva rytmi, veisuun tauot, hiljaisuus ennen veisuun alkua ja sen päätyttyä, sekunnit polvirukouksen jälkeen. ”Vaikene puhe huulten, vain sydän puhua nyt saa.” Valtava hiljaisuuden voima on kannatteleva, viipyilevä ja samaan aikaan radikaali vastavoima tässä maailmassa ärsykkeiden tulvassa.

Kuluneen kevään mieleni on toistuvasti palannut kirjailija Heinrich Böllin novelliin Tohtori Murken kootut tauot. Novellissa nuori Murke saa tehtäväkseen poistaa vaikutusvaltaisen puhujan teksteistä sanat ja muotoilut, joita esitelmöitsijä itse kokee tarvetta muuttaa. Murke saa tehtävänsä aikana, jolloin ääninauhoja kirjaimellisesti leikattiin ja liimattiin.  Työnsä sivutuotteena novellin nimihenkilö Murke säästää radio-ohjelmista leikkaamiaan taukoja ja kuuntelee iltaisin sitä, kun merkkihenkilöt ovat hiljaa. Murkea viehättää ihmisen hiljaisuus, eivät heidän sanansa.

Tohtori Murken kootut tauot on novelli, jossa on monta syvyysastetta ja näkökulmaa. Minulle Böllin kirjoittama novelli on muistutus sekä sanan valtaa käyttävän sanojen voimasta että hiljaisuuden voimasta. Sen, jolla on valta, on välillä hyvä uskaltaa olla hiljaa.

Att få vara tyst tillsammans. Vilken kraft och möjlighet. Men till den som nån gång har blivit nertystad kan det vara tvärtom. Jag vill och får vara den som jag är, jag vill inte minska mig för andras skull. Tystnaden kan vara tungt om andra tittar förbi. För att kunna vara tryggt i tystnaden behöver de som är tysta vara tysta åt samma håll. Inte tysta ner varandra utan att vara tysta tillsammans. Då tittar vi mot samma hållet, mot Gud. Inte Jesus bad Gud där var det var mycket buller utan där var det var tryggt att vara tyst inför Gud.

Vaikeneminen ja hiljaa oleminen ovat paitsi uskon syvä olemus myös vastakohta vaientamiselle. Vaientaminen on ohikatsomista ja ohittamista, silloin ei ole olemassa muiden silmissä. Siksi sille, joka on joskus vaiennettu, voi hiljaisuuskin olla turvatonta. Ihminen on se, joka luo toisilleen rajoja ja vaientaa. Virren sanoin: ”Vaan karttoja Luoja ei piirrellyt, rajat paalutti ihminen itse.”

En vacker Sions psalm berättar om det att Gud skapade världen men gränser gjorde människa. Visst har Gud sina gränser men han berättar nog själv om dom. En människa behöver inte göra sig större än vad man är. Alla vi behöver söka Guds vilja och Gud talar till oss då när vi ger möjlighet till det. I tystnaden är det lättast att höra vad den andra säger.

Ennen yhteistä hiljaisuutta on oltava puhetta ja kohti katsomista, turvallista kohtaamista, jotta kaikilla yhdessä hiljaa vaikenevilla olisi luottamus siihen, että yhdessä vaietessa meillä on sama suunta. Siksi minäkin haparoivin sanoin yritän tänään muotoilla jotakin siitä, että rakkauden silmin katsoisimme toisiamme, nähden Luojan luoman moninaisuuden ja yhdessä kohti Jumalaa katsoen voisimme olla hiljaa yhdessä.

Novellin Murke keräsi taukoja, hiljaisuus puhutteli häntä. Novelli osoittaa myös, että sanoillekin on paikkansa, kunhan ne ovat oikeassa paikassa. Sanotuista sanoista on kannettava vastuu.

Kun on puheen aika, puolustakaamme niitä, joita on vaiennettu ja puhukaamme valituin sanoin myös Jumalasta, kun sen aika on.  Ennen kaikkea on kuitenkin Jumalan annettava puhua. Hän puhuu kuitenkin, meistä huolimatta, mutta että me kuulisimme hänet. Siksi on kuultava myös tauot, vaiettava yhdessä ja annettava hiljaisuuden ravita meitä.