Lataa puhe pdf-muodossa tästä

>> Kuuntele puhe klikkaamalla tästä (soitin avautuu uuteen ikkunaan), valitettavasti puheen lopusta puuttuu pieni pala juhlakentän sähkökatkoksen vuoksi.

sunnuntai 7.7.2024
päätösseurat klo 13.30
Janne Saarikivi

Herättäjäjuhlat ovat edenneet viimeisiin seuroihin. Tänne on tultu näkemään ystäviä, viettämään kesää, ja kuulemaan sanaa.

Mitä on sana? Näin kielitieteilijänä voin yrittää sanoa sanoista pari sanaa.

Tämä maailmahan koostuu aineesta ja sanoista. Me ihmiset olemme ensinnäkin ainetta, kuten tämä teltta ja kesän lehdessä huojuvat puut. Lääkäri tietää, mistä ihmisen sisin koostuu, ja kyllä tekin tiedätte: sydämestä, maksasta, munuaisista, pernasta, kylkiluista.  Ne kun brakaavat, niin asiat ovat huonosti, silloin tulee vaiva tai kuolema.

Kemisti ja fyysikko tietävät hekin, mistä ihminen on tehty, hiukkasista: molekyyliketjuista, jotka muodostavat alkuaineita ja atomeja, ja niissä on protoneja, elektroneja ja neutroneja, kvarkkeja ja kvanttitiloja.

Jokainen atomi tässä huoneessa, ne joista muodostuvat Herättäjäjuhlien yleisö ja penkit, joilla he istuvat, taivas yläpuolellamme, ne ovat syntyneet maailmankaikkeuden ensimmäisen sekunnin aikana. Eivätkä ne eivät häviä kuolemassa, vaan jatkavat olemassaoloaan, järjestyvät uusiksi olioiksi.

Maasta olemme tulleet, ja maaksi meidän pitää tuleman, mullaksi ja madoiksi, jotka nekin tulevat jälleen toisiksi aineiksi ja olioiksi.

Mutta ihminen herättäjäjuhlien penkillä on tehty paitsi aineesta myös sanasta. Hänen maailmankuvansa koostuu sanoista tai käsitteistä, joilla hän ajattelee. Sanojen avulla hän ymmärtää alkeishiukkasten ja kosmisten suhteiden, sisäelinten ja sairaushistorioiden kovin käsittämätöntä maailmaa.

Ihminen herättäjäjuhlilla ajattelee ehkä kesäpäivää, ystäviä, rakkautta, sanaa, uskoa ja armoa. Varmasti hän ajattelee myös huoliaan: yksinäisyyttä, pelkoa, epävarmuutta ja monenlaista kauhua. Sellaisia asioita on olemassa vain ihmisen kulttuurissа. Niitä ei luonnontieteiden maailmankuvasta löydy, mutta niitä ymmärtää, kun elää ihmisen elämää.

Lapsesta kysytään, että joko se puhuu, ja että mikä oli ensimmäinen sana. Sanat eivät siis ole meidän, vaan kielen ja yhteisön, jota kieli kannattalee ja yhdistää. Ne ovat syntyneet ylisukupolvisessa maailmanselittämisen ketjussa, ihmisen ymmärryksessä ihmisyydestä, joka on pukeutunut kieleen, sanaan.

Puhe Jumalasta on tätä ihmisen puhetta maailmasta, sanoja todellisuudesta sellaisena, kuin ihmiset sen käsittävät.

Jumalan olemassaolosta kysyttäessä aletaan herkästi puhumaan luomisesta, tähdistä ja alkeishiukkasista, galakseista ja miljardeista vuosista. Ne antavat elämämme mittakaavan, joka on ihmistä sekä verrattomasti suurempi että myös pienempi.

Samalla luonnontieteen maailmankuva jättää ihmisen helposti kylmäksi. Se ei anna elämälle merkitystä, usein ehkä päinvastoin. Toisin on sanojen laita, niistä syntyy merkitys ja ihmisten välinen ystävyys – rakkaus ja armo.

Jumala on sana, näin sanotaan, ja sen me uskomme. Sana, puhuminen, on ihmisen olemisen mittakaava ja mittatikku, ikkuna ja portti kaikkeen, mitä voimme ymmärtää. Siksi Jumala lähestyy meitä ihmissanassa, raamatussa ja tällaisissa seurapuheissa, tuhansien vuosien teologian ja saarnaamisen traditiossa.

Kun Jumala on sana, ja kysytään, onko Jumala olemassa, tulee kysyä, mitä on sanan olemassaolo. Teologi Paul Tillich sanoo, että kun kysytään Jumalan olemassaoloa, kysytään olemassaoloa itseään. Enemmän kuin jonkin suuren olion olemassaolosta, kyse on olemisen itsensä olemissaolosta. Jumalan olemassaolon kyselijä kysyy sitä pohjaa, johon ovat juurtuneet sanat ja käsitteet, joilla maailmasta puhumme.

Luoja-Jumala, tähtien, alkeishiukkasten ja avaruuden Jumala, ajan alku ja loppu, luominen ja tuomio, on käsityskykymme ulkopuolella. Toisin ei voisi ollakaan.

Mutta kristinuskon kieli antaa meille toisia mittatikkuja, joilla lähestyä Jumalaa. Jumala on ihminen, Nasarerin Jeesus, Kristus, köyhän ja sotaisan Palestiinan kansalainen, opettaja ja ajattelija, hörhö ja kapinallinen, joka eli 2000 vuotta sitten. On mahdollista vierailla kaupungissa, jossa hän syntyi, ja toisessa kaupungissa, jossa hän eli. Hänen kärsimyksensä ja kuolemansa tapahtumapaikoilla parveilee ihmisiä joka pääsiäinen. Kaikki on kovin ihmisen kokoista, Jumalan elämällä on osoite ja koordinaatit. Sinne pääsee bussilla ja taksilla.

Sanasta tiedämme edelleen, että lähimmäinen, herättäjäjuhlien penkien kuluttaja, uskovainen ja epäilijä, porvari ja juoppo, kunnon ihminen ja kunnoton syntinen, hänkin on Jeesus Kristus. Suhteemme Jumalaan rakentuu siitä, miten kohtaamme ihmisen. Ja tässäkin oleellinen on sana.

Joka seuraa politiikkaa tai sosiaalista mediaa, tietää, että jokainen sana on luomisen sana. Sana luo todellisuuksia, joita ei ennen ollut olemassakaan, sellaisia uusia asioita kuin valtiontalouden kestävyysvaje, haittamaahanmuutto tai sysimusta hallitus. Sana voi luoda rakkautta tai vihaa, sotaa tai rauhaa.

Sodasta ja vihasta ei maailmassa toden totta ole puutetta. Mutta samalla rakentavat kaikki ne, jotka kuulevat Jumalan sanan, aina myös rauhaa. Usein se tapahtuu hiljaisuudessa, politiikan ja median marginaaleissa.

Tämän päivän evankeliumiteksti on vaikeimpia kaikista kirkkovuoden teksteistä. Se on Luukkaan evankeliumin kuudennesta luvusta, ja siinä Jeesus asettaa melkoisen moraalisen vaatimuksen. Pitää rakastaa vihollisia, siunata vainoojia.

Kuka sellaista muka osaa, rakastaa vihollista? Kuluvan vuoden aikana olemme seuranneet uutisia Palestiinasta. Nekin sitovat meidät historian Jeesukseen. Maalla, jolla oli 2000 vuotta sitten rauhatonta, kärsimystä ja konflikteja, on niitä yhä. Kuten silloin, on ihminen yhä armoton ja julma. Kuten silloin, käytetään uskontoa yhä väärin, oikeuttamaan väkivaltaa ja alistamista.

Ja kuten tuolloin, on tänäänkin niitä, jotka kuulevat anteeksiannon ja armon sanan, joka vaatii ihmistä muuttamaan mielensä, ylittämään niin inhimillisen vihan ja kostonhalun ja rakastamaan vihollista, luomaan rauhaa. Usein he eivät ole maailman johtajia, vaan niitä, jotka kuulevat sanan, ja kulkevat siksi vastavirtaan, sinne minne ihmisen on hankala mennä.

Kristinuskon symboli ja keskus on risti. Siinä on kaksi puuta ja kaksi suuntaa, yksi ylös ja alas, ja yksi sivuille. Pystysuora puu muistuttaa alusta ja lopusta, ajasta, Luojasta ja tuomiosta. Siinä ovat atomit ja galaksit, molekyylit ja ihmisen sisuskalut.

Risti vie ylös ja alas, maailman alkuun ja ylös Luojan luo, tai alas ihmisyyden ja luomakunnan kurjimmille perukoille. Mutta risti vie myös oikealle ja vasemmalle, jossa ovat toiset luodut, lähimmäiset.

Heidän kauttaan, heidän sanoistaan, tulee maailmaan rakkaus tai viha. Siinä on ihmisen elämä ja vastuu, elää armossa ja samalla armahtavaisuudessa, Jumalan rakkaudessa, jonka hän kokee toisten ihmisten huolenpidossa ja kuulee heidän sanoissaan.

Ota vastaan sana, luota sanaan. Luota puhuvaan ihmiseen, kuuntele. Puhu rakkauden sanoja, älä vihan. Kylvä sanaa, joka ei ole ihmisestä lähtöisin, vaan ollut olemassa ennen meitä.