Rovasti Mikko Peura, Tampere

Oletko helpottunut, kun edellisen virren aikana ei kannettukaan kolehtia? Ehdimme vielä päivän mittaan antaa osamme tämän liikkeen elämän tueksi. Se tarvitsee tukeamme, sillä me olemme osa sitä, emme vain asiakkaita, kuluttajia hengellisen elämän tavaratalossa.

Enää ei ole aamu. Tavatessamme tuttuja emme toivota enää hyvää huomenta, vaan puhumme päivästä. Kun päivä koittaa, pimeä joutuu väistymään. Kesäaikaan pimeyttä on niukasti. Kun heränneet alkavat uutta päivää, Jumala muuttaa heidän edellään pimeyden valoksi. Hän ei tee sitä siksi, että olisi kyse erityisesti ansioituneista kristityistä, vaan siksi, että Jumala on hyvä. Hän antaa aurinkonsa paistaa niin väärille kuin vanhurskaillekin.

Olen tullut tavallisesti juuri näihin aikoihin juhlille, lauantaiaamuna hiukan ennen raamattutunnin alkua. En näe tavassani mitään erityisen ansiokasta. Aamuseurojen viimeinen puhuja on ollut äänessä tullessani juhla-alueelle, useimmiten lopettelemassa puhettaan ja olen kuullut sanan sieltä toisen täältä kävellessäni juhlakenttää kohti. Olen tullut paikalle siinä vaiheessa, jolloin aamu on muuttunut päiväksi. Raamattutunnin jälkeen tuskin aamu-unisinkaan, edes kaikkein myöhäisimpään herännäisyyteen kuuluva juhlavieras tervehtii toista toivottamalla hyvää huomenta.

Seurapenkillä istuessa kysytään kärsivällisyyttä. Se puhe, jota kuuntelen, voi tuntua liian tutulta tai se ei sytytä tai herättää arvostelun halun. Jään pimeään, kun sana ei valaise. Ehkä seuraavasta raamatunkohdasta löytyy sana minulle, kovakorvaiselle. Jes. 42: 10-17 Herra sanoo: Minä kuljetan heidät tietä, jota he eivät ole kulkeneet. Minä muutan pimeyden heidän edellään valoksi.

Äskeinen Raamatun kohta ei puhu vain nähtävästä valosta, vaan sellaisesta valosta, jota voisi kuvata parhaiten seuraavan juutalaisen kertomuksen avulla:

Rabbi kysyy oppilailtaan: ”Miten voisimme määritellä päivästä sen hetken jona yö päättyy ja aamu alkaa?”
Eräs oppilas ehdottaa: ”Kun pystyn erottamaan etäältä koiran ja lampaan?”
”Ei”, rabbi vastasi.
”No entä se hetki jona pystyn erottamaan toisistaan viikunapuun ja viiniköynnöksen?” kysyi toinen oppilas.
”Ei”, rabbi vastasi.
”Olkaa hyvä ja vastatkaa itse”, opiskelijat pyysivät.
”Se on se hetki”, viisas opettaja sanoi, ”kun voit katsoa ihmisiä kasvoihin ja sinussa on kylliksi valoa tunnistaaksesi heidät veljiksesi ja sisariksesi. Sitä ennen on yö, siihen saakka meissä on vielä pimeys vallalla.”

Äsken lainaamani tarina on tuttu niille, jotka ovat löytäneet hiljaisen rukouksen, monet heistä osallistuttuaan hiljaisuuden retriittiin. Retriitteihin tullaan usein siksi, että halutaan olla hetken rauhassa elämän paineilta ja vapaana Jumalaa varten. On jouduttu kulkemaan kadun varjoisaa puolta. Eri hankaluuksista on seurannut, ettei lähellä olevia ole kehdannut kutsua veljiksi ja sisariksi. Varjot ovat peittäneet lähimmäisten kasvot, ehkä heidät kokonaan. Olen tehnyt viime vuodet työtä hiljaisuuden retriittien parissa. Hiljaisuudessa vietettävän päivän alkuun saattaa kuulua lyhyt rukouslaulu ”Jo yömme pimeyteen nyt leimahda tuli, joka et sammu, et sammu milloinkaan.” Se tulen leimahdus on monesti samantapainen kuin suopalossa: pieni tuprahdus keskellä hiljaista, autiota nevaa. Silti siinä on paljon, sillä se on elämän merkki.

Katso sinäkin nyt ympärillesi. Näetkö juhlakentällä veljiä ja sisaria vai muukalaisia? Ystäväkansa ei ole koskaan halunnut jättää kohtaamiaan ihmisiä ulkopuolelle. Se on pyrkinyt elämään todeksi VT:n kehotusta olla syrjimättä muukalaisia, ei pelkästään tämän kehotuksen takia, vaan evankeliumista avautuvan asenteen takia. Kysymys pakolaisista ja siirtolaisista on elänyt yhteiskunnassa ja kirkossakin jo useiden vuosien ajan. Keskustelua maahanmuuttajista ja heidän oikeuksistaan samoin kuin tietysti heidän asenteistaan maahamme tulevina voisi peilata äskeiseen juutalaiseen tarinaan. Onko meihinkin saanut tarttua sen verran Jumalan rakkaudesta, ettemme vain säälittele ja kummastele saati vieroksu toista kieltä puhuvia ja toisenlaisiin elämäntapoihin tottuneita maahanmuuttajia, vaan pidämme heitä aidosti omina veljinämme ja sisarinamme?

Vuorisaarnassa Kristus viittaa mielemme, sisäisen maailmamme varjoihin ja saa meidät tutkailemaan sitä, onko sisäisen maailmamme valo vain omaa luulotteluamme. Muuan elämää synkistävä varjo voi olla kuoleman todellisuus. Viime aikoina olen saanut poikkeuksellisen paljon suruviestejä minulle ja ystäväpiirilleni merkittävien ihmisten siirtymisestä pois. Viestit ovat asettaneet vastattavakseni Jeesuksen kysymyksen: ”Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?” Murehtimista ei ole syyttä pidetty yhtenä kuolemansynneistä, onhan siinä luovuttu ikuisen elämän toivosta.

Herättäjäjuhlilla on usein viitattu siihen, miten häikäisevän kirkas on tämä salaisuus: Kristus teidän keskellänne, kirkkauden toivo. Kristus on maailman valo. Evankeliumissa ei ole pimeyden häivää, siinä ei ole äreyttä eikä yläpuolelle asettumisen halua.

Tavatessamme päivän mittaan tuttuja ja tuntemattomia voimme kysellä mielessämme mitä salaisuus paljastaa nähtäväksemme. Kristus on meidänkin keskellämme, vaikka kuinka oman mielemme pimeys muuta väittäisi. Kristus löytää tien, jolla tunnoton herää tuntemaan, syyllinen suostuu painamaan päänsä ja armahdettu rohkaistuu nostamaan katseensa.

Mutta miten päätyykään psalmi 102:
”Jo ammoin sinä laskit maan perustukset, sinun kättesi työtä ovat taivaat. Ne kuluvat loppuun kuin vaate, sinä vaihdat niitä kuin vaatekertaa ja ne vaihtuvat uusiin.
Mutta sinä olet iäti sama, sinun vuotesi eivät lopu.
Palvelijoittesi lapset saavat asua turvassa, heidän lastenlapsensa ovat huomassasi.”