Kanttori Hanna Autio, Joensuu

Väsyttää ja itkettää. Istun autossa ja yritän nähdä sateen läpi tien. On märkää ja pimeää. Olen matkalla hautajaisiin joiden ei pitänyt olla vielä, ei aikoihin. Muistutus elämän ainutkertaisuudesta, sen hauraudesta. Mieli askaroi miksi-kysymysten kimpussa. Paluumatkalla tilalle pyrkii levollinen vastaus: ihmisen on määrä kotiin päästä kerran.

Ilta kesäkuussa, melkein yö, mutta vielä on valoisaa. Istun jälleen autossa. Mukana koira ja viimeiset tavarat kodista, joka muutamaa päivää aikaisemmin pakattiin muuttoautoon. Tulossa on tuntematon, hyppy uuteen. Mielen täyttää ilo ja odotus, toisaalta haikeus menneinä vuosina tutuksi käyneen kaupungin jäädessä taakse. Kilometrien vieriessä tulvahtavat pintaan muistot kuin kietoen kokoon siellä vietetyn ajan, kuopuksen syntymän, esikoisen koulunalun, elämän monet käänteet. Myös sen alkutalven hautajaismatkan. Se ja tämä, kumpikin matkoja, jotka eivät tunnu mahtuvan tielle.

Elämä, sekin on matka tai tie. Se alkaa jostakin, jonka taakse emme pääse ja päättyy elämän salaisuuden ratkaisuviivalle. Tien varren maisemat vaihtelevat aivan kuin päiviemme vaiheetkin. Matkamies ne kohtaa, viipyy joissakin aikansa ja jatkaa matkaansa. Oikeastaan on kaksi tietä, se mitä kuljetaan ja kulkijan oma sisäinen hengellinen tie, jota muut eivät näe. Tämä on vanha ajatus. Kirkkohistoriaa tutkineet tietävät kristittyjä kutsutun jo varhain nimellä ”Sen tien kulkijat”.

Kasteessa olemme saaneet kutsun lähteä seuraamaan Jumalan osoittamaa tietä. Kutsu on voimassa yhä. Yksi kuulee sen vaativana, toinen pelottavana, monelle se on turvallinen ja kutsuva. Tielle lähteminen ei vaadi erityistietoja tai -taitoja. Salattu tie aukeaa lapsenkaltaiselle, avoimin mielin luottavalle. Kuten Siionin virressä lauletaan: yksinkertaiselle, ei itsetietoiselle. Jeesuksen sanat: ”Minä olen tie, totuus ja elämä” tarjoavat askelille pohjan, matkalle suunnan ja eväät elämälle.

Matkanteko ei ole aina mutkatonta. Väsyneet jalkamme lipsuvat, askel ja taakat painavat ja joudumme helposti eksyksiin. Matkan tarkoitus alkaa helposti hämärtyä ja päämäärä katoaa. Elämän solmukohdissa on vaikeaa valita oikea tie. Liian monien vaihtoehtojen ja vaikeiden päätösten keskellä ahdistumme ja saatamme menettää toivomme. Eksyksissä alamme kiertää kehää, maisema samenee ja kiinnekohdat häviävät. Tietä ei enää näy.

Elämässä on aina vastoinkäymisiä, myrskytuulia ja varjopaikkoja. Ei kukaan selviä matkanteostaan pelkässä lempeässä myötätuulessa ja auringonpaisteessa. Varjot voivat kulkeutua menneestä, vääristä valinnoista tai jostakin jota ei voi edes tietää. Ajatukset, sanat ja teot heittävät syyttäviä varjojaan. Varjot voivat häilyä tulevan päällä, epätietoisuutena ja uhkana, näköalattomuutena ja pelkoina. Tai ne voivat peittää alleen tämän hetken vieden elämältä pohjan, tulevaisuudelta toivon ja menneisyydeltä merkityksen. Valo ja varjo ovat menettäneet kontrastinsa. Asiat eivät piirry selvinä ja tunnistettavina. Tietä ei enää näy. On vain hahmoton hämärä.

Siionin virsistä luen niiden kirjoittajien kokemuksia tien kulkemisesta. Virret huokuvat syvää pohdintaa jota valon ja varjon tiellä kulkeva saa kokea. Niissä kohtaan monenlaisia kulkijoita joihin on helppo ja kuitenkin niin vaikea samaistua. Niistä löydän kovan ja ylpeän, samalla nöyryyttä teeskentelevän ihmisen. Tapaan uskottoman, maailman myrskyjen riepotteleman vaivaisen. Kohtaan kylmäsydämisen, häpeilevän ja kahtaalle ontuvaisen kulkijan. En haluaisi samaistua tuohon vaikeaan ja epätäydellisyyteen. Ja kuitenkin sana riisuu minut puolustukseni aseista. Kulkija saa pysähtyä autettavaksi ja lohdutettavaksi, vaikka ei vaivaansa edes osaisi määritellä.

Yhteistä meille elämän tien kulkijoille on kaipuu ja ikävä tulla vedetyksi Jumalan yhteyteen, kulkemaan Kristus-tietä. Tällä tiellä elämän syvyys ja mielekkyys avautuu myötä- ja vastoinkäymisissä. Sekin, että näemme tiemme ylle lankeavat varjot, on merkki Jumalan läsnäolosta elämässämme. Ilman valoa ei ole varjoja. Valo näyttää ihmisen epätäydellisyyden, syntisyyden ja kurjuuden, mutta myös peittää ne. Samuelin kirjan kirjoittajan sanoin: ”Sinä, Herra, olet lamppuni. Sinä tuot pimeyteeni valon.” (2 Sam. 22:29) Totuus, armo ja laupeus säteilevät Jumalasta niin kirkkaina, että varjoa ei enää näy. On vain elämän valo.