|
|
Teol. kand. Anna Liisa Tolonen, Helsinki
Olin 10-vuotias, kun opin, että olen syntinen. Se tarkoitti, että en tee sitä hyvää, mitä tahtoisin, vaan jotakin pahaa. Ennen kaikkea se tarkoitti tietoa itsessä asuvasta pimeydestä, josta ei pääse eroon; olen syvällisellä tavalla läpikotaisesti syntinen.
Muutama vuosi siinä kului, kun sitten iankaikkinen elämä alkoi vaivaamaan mieltäni. En epäillyt, ettenkö pääsisi taivaaseen – Jeesukseen kun olin turvannut parhaani mukaan – mutta se alkoi huolestuttamaan, kun ei taivaassa oppimani mukaan ollut syntiä laisinkaan. Minulle tuli hätä: miten kukaan rakkaistani ja ystävistäni edes tunnistaa minut sitten taivaassa, kun olen siellä yhtäkkiä ilman syntiä? Tuntui siltä, että kaikki persoonani piirteet olivat tavalla tai toisella synnin syömiä ja ahdisti. Ehkä minulle käykin iankaikkisuudessa niin, että häviää juusto ja jäljelle jää vain reiät?
Joskus jopa enemmän kuin synti itse, minua vaivaa meidän kristittyjen suhtautuminen syntiin: sanalla sanoen se, että synti tahtoo jäädä merkitykseltään ulkokohtaiseksi ja jotenkin päälle liimatuksi. Tuntuu, että me kristityt olemme niin tottuneita kutsumaan itseämme ”syntisiksi” – minäkin aina kymppivuotiaasta alkaen – että parhaat meistä osaavat siitä Paavalia mukaillen jopa kerskata. Mutta mitä meille oikein merkitsee olla syntinen ja mihin pyrimme syntipuheillamme?
Olen tutkaillut itseäni ja tavoittanut ainakin kolme ratkaisumallia, joilla minä operoin syntiin ja minuun liittyvissä tilanteissa: Ensinnäkin, saatan piiloutua synteineni synnin todellisuuden taakse. Se on sitä syntipuheella kerskaamista: heti kun synti mainitaan, tulee armonymmärryksestäni äkkiä niin ylenpalttista, että syntiä sinänsä ei kehtaa enää mainitakaan. Kysymys synnistä jää varjoihin.
Toisaalta voin lannistua synnin todellisuuden edessä. Tässä vaihtoehdossa vain tahtoo käydä niin, että vaikka kuinka ääneen totean että ”on kyllä kauheata” ja ”tällaisia me ihmiset olemme”, niin synti ei näytä minun päivittelyäni pakenevan. Päinvastoin, saan omat syntini vietyä aika harmittomaan valoon, kun ohjaan huomioni niiden toisten tekemisiin...
Voin myös toimittaa syntini Jeesuksen ongelmaksi, ja siirtyä pohdiskelemaan ristinkuolemaa silloin, kun minulla itse asiassa olisi sattuva tilaisuus tarkastella omaa vastuuta teoistani ja elämästäni; sitä mitä minun syntini saa aikaan minussa, mitä se tekee lähimmäisilleni ja mitä se ylläpitää tässä yhteiskunnassa tai kirkossa.
On aika kysyä itseltäni: miksi mikään noista ratkaisuista ei tunnu riittävältä? Olen nyt 25-vuotias. Rehellisyyden nimessä: sen verran kehtaan teille tässä synneistäni kertoa, että osaa niistä häpeän. Joistain kannan syyllisyyttä. Toisia pelkään, pelkään sitä, millainen valta niillä minuun on. Usein tuntuu, että en ymmärrä, mistä synnissä on kyse. Olen itsessäni kasvokkain sellaisen pimeän kanssa, jota en edes tunne. Toivon, ettei kukaan muu sitä huomaa. Ja sittenkin toivon, että joku näkisi, tulisi lähelle ja katsoisi tarkkaan – näkisi minut kokonaan.
Häpeä, syyllisyys, pelko. Sidottu, rikottu, niin kovin, kovin hidas paranemaan.
Minun haavani eivät kaipaa laastaria, selkeää ratkaisumallia, vaan hoitoa. Armoa on Kristus, joka vastaa hätäämme; hän antaa rohkeuden nähdä oma tilamme. Mielestä synnin todellisuutta vasten jos jollakulla niin juuri armahdetulla on varaa todeta: tässä näin ovat minun pimeyteni kysymykset, niitä ei ole ratkaistu. Tie avautuu edessä yhäkin mutkikkaana; minulla on vielä paljon kuljettavaa. Herra – jatkuvasti! – antakoon armonsa.
Nyt minä haluan paljaaksi omista selityksistäni, häpeästäni, syyllisyydestäni ja pelostani. Että uskaltaisin nähdä itsessäni semmoisen kristityn, joka toivoo parannustaan, parempaa elämää siitäkin huolimatta, että se on kipeä tie.
– Älä anna meidän piiloutua, älä anna hyväksyä tai sivuuttaa pimeytemme taakkaa! Anna rohkeus pyytää, ”valaise varjot tiemme”.
Sillä meidän kristittyjen identiteetin lähtökohta ei ole synti; se on armahdus. Meidät tulisi tuntea elämästä, joka kumpuaa anteeksisaamisesta, keskinäisen rakkauden haasteesta. Siitä meidän tulisi myös opetella tunnistamaan toinen toisemme. Ja itsemme.
Lähiaikoina olen yrittänyt kantaa vähemmän huolta siitä, tullaanko minut tuntemaan sitten taivaassa. Sen sijaan olen alkanut katsella ympärilleni sillä silmällä, joka etsii taivasten valtakuntaa jo nyt. Olen painanut mieleeni lähimmäisteni aitoja, kauniita, rehellisiä ja rohkeita tekoja ja olen huomannut kiitollisena sen, kun he ovat olleet minua kohtaan hyviä. Olen oppinut häneltä, joka on valmis tuntemaan haavansa, itkenyt hänen kanssaan ja iloinnut paranemisesta. Ja olen elänyt siinä toivossa, että jos minä kerran päätän matkani taivaan vapauteen, saattaa perillä tuntua jotenkin siltä kuin olisin saapunut kotiin.
|
|
