|
|
Metsänhoitaja Tatu Ollikainen, Lapinlahti
Olin aikoinaan pari vuotta Chilessä YK-järjestön tehtävissä ja jouduin keskelle vallankumouksen pyörteitä. Tapahtui verinen sotilasvallankaappaus ja suuri joukko ihmisiä joutui lähtemään maanpakoon. YK järjesti ahdinkoon joutuneille turvapaikkoja ja tarvittiin vapaaehtoisia hoitamaan mm. pakolaisten kuljetuksia paikasta toiseen. Tunsin velvollisuudekseni olla mukana auttamassa hädänalaisia lähimmäisiä. Kyydissäni istui kerran keski-ikäinen mies ja olimme juttusilla. Kysyin häneltä mihin maahan hän halusi, ehkäpä Neuvostoliittoon, mikä tuolloin oli sosialistisen blokin johtava maa. Kieltävä vastaus tuli epäröimättä ja perustelu samalla: ” Minä tahdon elää, enkä vain olla olemassa.”
En tullut kysyneeksi mitä hän mahtoi noilla sanoilla tarkoittaa, joten asia jäi arvoitukseksi ja kuulijan tulkittavaksi. ”Tahdon elää, enkä vain olla olemassa”. Tuo tilanne ja lause palaavat usein elävästi mieleeni, vaikka noista tapahtumista on kulunut jo kohta 40 vuotta. Se tuntuu yhä edelleenkin hyvin ajankohtaiselta toteamukselta, jolla voin arvioida omaa tilannettani: ”Elänkö oikeasti niin kuin haluaisin elää vai olenko vain olemassa ja annan asioiden tapahtua niin kuin ovat tapahtuakseen?”
Elämää voisi verrata tauluun, jossa on kuva keskellä ja kehykset sen ympärillä. Kuva voisi edustaa itse elämää, meidän elämäämme, ja kehykset kaikkea sitä ympäröivää. Olemme ehkä joskus nähneet taulun, jossa raamit ovat hyvin leveät ja itse kuva niiden keskellä suhteellisen pieni. Voimme kysyä omalta kohdaltamme, kumpi on meille tärkeämpi, itse elämä vai sen raamit, kumpaan me haluamme satsata? Monesti näyttää siltä, että elämämme puitteet ovat paisuneet suhteettomasti. Kaikkihan me tiedämme mitä raameihin kuuluu: kaikki se ulkoinen aineellinen ja aineeton ylimääräinen hyvä, mitä haalimme aina vaan enemmän käyttöömme koskaan kyltymättä. Aineellisen hyvinvoinnin kasvattaminen on meillä jo aikaa sitten ylittänyt kaiken kohtuuden rajat. Meillä on kaikkea liikaa, kun suurin osa ohmiskuntaa kamppailee köyhyys- tai nälkärajalla.
Isäni oli maanviljelijä ja kuului sodanjälkeiseen raivaajasukupolveen. Tilan rakennukset nousivat pystymetsään ja uutta peltoa raivattiin miesvoimin vain hevonen apuna. Elämä oli yhtä raatamista. Silti hän totesi vanhuuden päivinään: ”Silloin elämä parhaalta on maistunut, kun se ankarinta ponnistusta on vaatinut”.
Nuo sanat jäivät mieleeni, koska ne tuntuivat niin merkityksellisiltä, pitkän elämänkokemuksen tuloksena syntyneiltä. Ne panivat pohtimaan ihmiselämän kulkua. Ne kuulostavat varmaan vielä oudommilta nykyiseen menoon tottuneesta ihmisestä, kun vallitsevana tavoitteena on elämän mukavuuden jatkuva lisääminen ja kaikkien tarpeiden välitön tyydyttäminen.
Voisiko meille kuitenkin käydä niin, että kaikinpuolisen yltäkylläisyyden keskellä kadotamme elämästä jotain oleellista. Kun elämä on tehty mahdollisimman helpoksi, se menettääkin makuaan. Meistä on tullut systeemin vankeja, kulutusrobotteja. Meissä herää, tai meissä herätetään, jatkuvasti uusia tarpeita, joita on pakonomaisesti tyydytettävä. Olemme kuin jättimäisessä oravanpyörässä, josta ei näytä olevan ulospääsyä.
Jumala on antanut meille vapaan tahdon, jonka varassa voimme tehdä haluamiamme valintoja. Voimme siis valita siten kuin itsellemme rehellisinä tunnemme oikeudenmukaiseksi, kohtuulliseksi ja vastuulliseksi ajatellen kanssaihmisiä lähellä ja kaukana, nyt ja tulevaisuudessa. Meille on täysin mahdollista tehdä myös sellaisia ratkaisuja, joista tulevat sukupolvet voivat meitä kiittää. Näin voimme tehdä, jos niin tahdomme.
Jeesus sanoo: ”Minä olen tie, totuus ja elämä”. Elämää on vain lähellä Kristusta. Häneltä saamme elämän mallin.
Se että olemme tänne tänään kokoontuneet yhteen on lähellä itse elämän ydintä ja siitä mistä siinä on kysymys. Se on toisen ihmisen kohtaamista, oikean ihmisyyden löytämistä ja sen ilon jakamista mitä Jumalan lapsina saamme täällä maan päällä yhdessä kokea.
|
|
