Lehtori Jaana Holma, Kuopio

Pidän kädessäni vanhaa repaleista kirjekuorta. Sen päälle on kirjoitettu lyijykynällä, hennolla käsialalla: Irma Orvokki, Anna-Liisa, Rippikoululahja.

Kirjekuori sisältää neljä arkkia päiväkirjan muotoon kirjoitettua tekstiä tammikuun viimeisestä päivästä huhtikuun 25 päivään 1919.

Kirjoittaja on 31-vuotias äidin äitini, joka makasi Takaharjun keuhkotautiparantolassa kuolinvuoteellaan. Hän halusi jättää dokumentin viimeisistä päivistään 2- ja 4-vuotiaille lapsilleen - rippilahjaksi.

Avataanpa kirjekuori!

31.1.1919:” Rakkaat lapsukaiseni! Nyt olen täytynyt teistä erota ja lahteä tänne parantolaan. Ette pikku lintuseni voi arvata kuinka äidin sydän kärsii siitä erosta.

15.3.1919: Nyt on taas äidin mieli synkkä, sillä sain pahan yskän. Kuumeeni kohoavat sinne 38,5. Jo täytyy olla aivan vuoteessa. Ei äidin päivät enää millään meinaa kulua. Kuume kohoaa kohoamistaan, polttaa ruumista, niin kuin olisi tulessa.”

Kun luen näitä sanoja mieleni valtaa outo tunne,että olen lukenut nämä sanat joskus ennenkin. Avaan Raamatun Psalmien kirjasta 102:

”Päiväni haihtuvat kuin savu. Tuska polttaa luitani kuin tuli. Sisimpäni on kuin kulottunut ruoho. En enää muista syödäkään, huokaan vain, olen pelkkää luuta ja nahkaa. Päiväni ovat kuin pitenevä varjo, ruohon lailla minä lakastun.”

Kuinka samanlainen onkaan ihmisenä olemisen kokemus tuhansien vuosien takaa, 91 vuotta sitten ja nyt! Elämän alaspainamat ihmiset janoavat tänäkin päivänä lohdutusta, niin ruumiin kuin sielunkin tuskiin. Tänään ei enää kuolla keuhkotautiin,mutta sairaudet pysyvät, monenlaiset vaivat ja vastukset vaivaavat vaeltajaa. Yhteiskuntamme on kova ja vain vahvat ja terveet pärjäävät. Monen nuoren selkäranka murtuu elämän ankarissa vaatimuksissa.

Isoäitini ensisijainen tuska oli epätietoisuus pienten lasten selviämisesta pahassa maailmassa, toissijaisesti kipu ja kärsimys, mitä sairauden eteneminen aiheutti.

Elämän varjot tummentavat välillä matkamme. Myös orpouden tunne on monelle tuttu, vaikka omia vanhempiaan ei olisi menettänytkään. Jos ei muu niin kaipaus polttaa kuin tuli. Mutta kivussa ja orpoudessa saamme laskeutua armollisen Jumalan iankaikkisille käsivarsille.

Mutta luetaanpa kirjettä eteenpäin:

Viimeinen päiväkirjamerkintä on 25.4.1919:

”Päivä paistaa, linnut laulaa ja kaikki tuntuu niin virkeältä. Äitikin on niin iloisella mielellä, kun on kuumekin hiukan alempana. Ja vielä sain isältä niin iloisen kirjeen. Isä kertoi lapsukaisistaan, kuinka ne olivat iloisia kun isä palasi kotia Takaharjulta. lapsukaiseni, kun te olisitte jo vähän isompia, että äiti saisi kertoa teille sisimmän salaisuutensa, joka on teitä varten.”

Pian tämän jälkeen isoäitini kuoli.

Sisin salaisuus jäi kertomatta lapsukaisille. Ja meille. Elämä on suuri salaisuus. Kuolema on suuri salaisuus. Jumala on suuri salaisuus. Meille on kuitenkin raotettu hieman tätä salaisuuden verhoa Kristuksen elämässä. Kuolemassa kaikki ajautui täydelliseen umpikujaan. Opetuslapset lymysivät kaiken menettäneinä piilopaikoissaan. Mutta kolmantena päivänä kaikki kääntyi päinvastaiseksi. Kuolema vaihtui elämään. Pelko rohkeuteen. Murhe ja epätoivo riemuun ja näkemiseen.

Kristus on tullut kaikkeen ihmisen kärsimykseen, hätään, ristiin ja ahdistukseen. Siellä, missä ihmissilmä ei näe mitään, missä elämä on ajautunut täydelliseen pimeyteen, siellä Kristus ottaa syliin ja kantaa uupuneen kotiin.

Olen viime aikoina palannut ajatuksissani useasti isoäitini elämään. En tunne häntä. Mutta tuo hänen antamansa rippikoululahja on seurannut tähän päivään, aina tänne Kiuruveden herättäjäjuhlille asti. Annetaanhan nykyisinkin rippilapsille usein risti. Mitä se kunkin ihmisen elämässä pitää sisällään, se jää salaisuudeksi. Mutta tuosta isoäitini elämän umpikujasta versoi sitten paljon elämää, lastenlapsia 5, lastenlastenlapsia 10 ja seuraavaakin polvea jo on. Tätä tulevaisuutta ei hänen silmänsä nähnyt, mutta Jumalan suunnitelmissa kaikki oli valmistettu.

Mutta miten päätyykään psalmi 102:

”Jo ammoin sinä laskit maan perustukset, sinun kättesi työtä ovat taivaat. Ne kuluvat loppuun kuin vaate, sinä vaihdat niitä kuin vaatekertaa ja ne vaihtuvat uusiin.

Mutta sinä olet iäti sama, sinun vuotesi eivät lopu.

Palvelijoittesi lapset saavat asua turvassa, heidän lastenlapsensa ovat huomassasi.”