|
|
Pastori Johanna Porkola, Tampere
”Armollinen Jumala on Poikansa Jeesuksen Kristuksen tähden vapauttanut sinut synnin, kuoleman ja pahan vallasta. Antakoon hän sinulle voimaa joka päivä kuolla pois synnistä ja elää Kristukselle.” Lapsi tapittaa minua tummilla silmillään syyttävästi ja vihaisesti. Tekisi mieleni nauraa, mutta otan osaa tähän vakavaan hetkeen jossa olemme. Ei sitä joka päivä kasteelle tuoda ja vieläpä kysymäti! Onneksi kuitenkin kaikki on vielä hyvin. Ei liikaa varjoja lapsen tiellä, ei tietoa siitä jota vastaan kasteesta turvaa, ei kuitenkaan niin että päästäisi pahasta kokonaan. Ainakin halu pahaan jää. ”Hyvin suoritettu!”, huudahtaa lapsen isä kun kaste on päättynyt. Naurahdamme kaikki ja pokkaan leikkisästi kiitokseksi. Jätän kuitenkin saarnan siitä, ettei kastetta kukaan ihminen tee eikä suorita. Se on jotakin niin outoa, ettei sitä voi ymmärtää, ei ole koskaan ymmärretty. Sillä kun ei mitään tekemistä ymmärryksen kanssa ole. Se on jo suoritettu, täytetty jokaisen meidän puolestamme, siitäkin huolimatta ettemme haluaisi sitä vastaan ottaa. Viheliäinen luontomme, mieluiten kulkisi varjon lapsena eikä hyvästä ja kirkkaudesta mitään tietäisi. Mutta joskus kun arjen korvesta eksymme hetkeksi valon niitylle tai kuusten varjoista jotakin erotamme kirkasta pilkistävän, muistamme vähän siitä mitä joskus annettiin lahjaksi minulle, kysymäti.
Katson sairaalasängyssä makaavaa miestä, joka levottomana pyrkii ympärilleen. Hänellä tuntuu olevan kiire vai onko se ahdistus ja pakko. Minä kysyn: ”Koskeeko sinuun? Mihinkä koskee?” Vaikuttaa, että mies on omassa maailmassaan, varjoissa, pimeässä. Kuitenkin vastaa selvästi: ”Ei koske!” Mies pyörii ja haroo jotain kuin tarttuakseen. Välillä se on käteni, välillä sängynlaita. Taas kuin pieni lapsi, ajattelen. Kädet harovat, yrittävät ymmärtää todellisuutta, tätä maailmaa vai onko se sitä tulevaa ja tuntematonta. Yrittää tarttua johonkin mikä on totta ja antaa vastauksen, rauhan. En voi auttaa. En voi muuta kuin katsoa vierestä ja olla läsnä tässä kuolinkamppailussa, kun mies etsii vastausta elämälleen ja sen päätökselle. Välillä huutaa Äitiä välillä Faijaa. Ainoa asia jota jaksaa kuunnella ovat virret joita veisaamme tärisevin äänin. Lopussa ei ole enää kuin mies, Jumala ja arkinen veisuu. Se sama jota lapsena seuratuvan penkillä ikävystyneenä kuunteli, kysymäti. Lopulta harova käsi osuu johonkin. Johonkin joka antaa levon. Jonka jo vauvana vesi jätti jälkeensä miehen päälaelle. Ei ole enää muuta jäljellä kuin kasteen ansiottomuus. Ei hurskasta uskon ratkaisua, ei mielenmuutosta tai todistavia puheenvuoroja kirkkokansan edessä. ”Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä” (Ef 2: 8-9), tai kerskata, kuten vanhempi käännös efesolaiskirjeen kääntää. On vain Hän, Kaikkivaltias Jumala, joka päättää rauhan tulemisen. Ottaa omansa ja jättää meille läheisille varjon, itsekkään itkun ja surun.
Katson taas sitä vauvaa, sitä jonka kaste suoritettiin. Ei ole hätäpäivää. Ei kukaan joka satuttaisi tai loukkaisi. On vain ympärillä paijaavat vanhemmat, mummit ja ukit. Voiko autuaampaa olla ja kuitenkin vain Jumala tietää mitä lapsi ansaitsemattomuuden merkillään tekee. Ottaako vai jättääkö? Yrittääkö painaista villaisella koko vesimerkin? Vetää pipoaan enemmän silmille ja viihtyy varjossaan. Ottaa vähän omaa tahtoaan ja hakee onnensa omalla tavallaan. Ainakin yrittää ja jopa onnistuu ja menestyy tavallaan, mutta palaa kuitenkin lopussa. Ehkä ei suurella uskollaan retostellen, mutta kun muutakaan paikkaa ei ole eikä tule. Siitä voimme olla varmat ja vakuutettu. ”Voi hyvä Jumala siunaa jokaista lastasi, älä heitä hylkää! Kun näkö hämärtyy ja ahdistus alkaa, anna käsi mihin tarttua, ettei tarvitse sängynlaitaa ravistaa ja takoa. Anna rauha, anna armosi. Jumala meitä varjoista varjelkoon!”
|
|
