Juhlapuhe: Herättäjä-Yhdistyksen puheenjohtaja, opetusneuvos Kaisa Rönkä, Kotka

”Valaise varjot tiemme”

Rakkaat juhlavieraat! Kiuruveden Herättäjäjuhlien julisteessa on lapsen jalat valkoisella hiekalla ja alapuolella teksti ”Valaise varjot tiemme”. Vieläkö muistat, mitä ajatuksia tunnus ensimmäiseksi toi mieleen? Näitkö kuvassa lapsesi, lapsenlapsesi vai palautuiko mieleen joku muistikuva omasta lapsuudesta – kesästä, jolloin aurinko paistoi ja rantahiekkakin oli sopivan lämmintä eikä varjoista ollut tietoakaan?

”Valaise varjot tiemme”. Tätä Siionin virren rukousta voi lähestyä monien mieleen tulevien kysymysten kautta: mitkä varjot pimentävät tai varjostavat yhteistä matkaamme ja mitä pyydämme, kun pyydämme valoa tiellemme tai elämäämme? Eihän varjoja näe, ellei ole valoa.

Elämäntien kulkeminen on juuri niin vaikeaa kuten jokainen meistä omasta kokemuksestaan tietää. Harvoin tapaa sankarivaeltajia ainakaan kristittyjen keskuudessa. Mutta tärkeä kysymys meille tämän päivän kulkijoille on: pitääkö meidän pohtia varjoja, kristityn kulkijan varjoja – perinteistä ilmaisua käyttääkseni – tulisiko meidänkin tehdä parannusta. Koskeeko se minua ja sinua – vai ainoastaan niitä muita saman tien kulkijoita. Tunnistammeko oman elämämme varjot vai näemmekö ainoastaan toisten ihmisten elämän piirtämät varjot?

Hyville elämänohjeille ja arvoille näyttää nytkin olevan kysyntää. Onhan medioissa pyritty mm. tunnettujen henkilöiden yhteisten keskustelujen avulla sanoittamaan uudet käskyt – 10 käskyä, jotka olisivat helppo ymmärtää, muistaa ja toteuttaa niin sanotun hyvän elämän ohjeina. Ei vain tainnut selvitä, löytyikö niitä.

Katekismuksen kahdeksas käsky varoittaa yhdestä jo syntiinlankeemuskertomuksesta tutusta varjosta. Tämä varjo seuraa meitä niin luontevasti, että sitä tuskin huomaa. Kahdeksas käskyhän muistuttaa: ”Älä sano väärää todistusta lähimmäisestäsi.” Luther selittää elämän ohjeen: ”Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme puhu lähimmäisestämme perättömiä, petä hänen luottamustaan, panettele häntä tai tahraa juoruilla hänen mainettaan, vaan puolustamme häntä, puhumme hänestä hyvää ja tulkitsemme kaiken hänen parhaakseen.”

Nykyinen katekismuksemme avaa ohjetta vielä toteamalla: ”Itsestämme toivomme sanottavan pelkkää hyvää. Meidän on puhuttava lähimmäisistämme samalla tavalla kuin tahdomme heidän puhuvan meistä. Toisen mainetta on varjeltava sekä yksityisesti että julkisesti. Julkisuuteen kuuluu oikeuden ja totuuden vaatimus ja siihen liittyvä avoimuus.”

Sopivatko nämä ohjeet meille vai ovatko ne aivan vanhentuneita ja tarkoitettu kokonaan toisenlaisen yhteiskunnan elämän ohjeiksi? Onko käynyt niin, että ”kielen synti” on menettänyt merkityksensä, kun toden puhumista ei enää arvosteta?

Jos meillä ei enää olekaan mitään sanan valtaa julkiseen keskusteluun, niin pitänee ainakin kysyä, miten sen puutuminen on vaikuttanut meihin yksityisinä ihmisinä ja kristittyinä. Voisiko olla niin, että huomaamatta henkinen valppaus myös tavallisissa arkipuheissa on liukunut kuulijan vastuulle. Jokainen meistä tietää, kuinka helppoa on mennä yleisen mielipiteen mukaan, kun oman näkemyksen muodostaminen vaatii ajattelua ja ponnistelua.

Jos meiltä aikuisilta on hämärtynyt käsitys todesta ja valheesta – oikeasta ja väärästä – niin mitä se mahtaakaan vaikuttaa lasten ja nuorten elämisen ja käyttäytymisen esikuviin ja malleihin. Rippikouluopetuksella riittää työsarkaa.

Jokainen sukupolvihan joutuu kohtaaman kipeän kysymyksen: Miten elämä ja opetus kohtaavat?

Kirjailija Minna Kettusen kirja ukistaan kuvaa osuvasti, kuinka kiuruvetisen maallikkosaarnaaja Aku Rädyn toistuvana seurapuheiden ja saarnojen aiheena oli kristillisen kotikasvatuksen keskeinen merkitys lasten tulevaisuudelle. Usein hän korosti myös sitä, että herännäisyys on kotien kristillisyyttä ja murehti sitä, että lasten kasvatusvelvollisuutta työnnetään kodilta yhteiskunnalle. Ympyrä näyttää olevan sulkeutumassa, kun nyt parhaillaan käydään vakavaa keskustelua siitä, että lasten ja nuorten kristillinen kasvatus ei kuulu enää yhteiskunnan tehtäviin, vaan on kotien asia.

Aku Rädyn saarna Pukkilan kirkossa vuonna 1946 kuvaa huolen aihetta seuraavasti: ”Se, jonka suusta kuuluu vain huonoja puheita, on varjo helvetistä, pahan hengen varjo. Kun paha henki liikkuu, ihmisen sielussa puheet liikkuvat samalla tavalla. Hän on syvyyden hengen varjo. Eikö tämä ole kauhistavaa, jos meidän vanhempien täytyy kulkea lastemme keskellä helvetin hengen varjona. Ei ole samantekevää, mitä puhumme. Voi, jos lasten täytyy kuulla kotona päivästä päivään kirosanoja, toraa, riitaa ja panettelua. Me olemme silloin varjo ikuisesta vaivasta. Vaikka emme vielä siellä ole, sen varjo liikkuu jo meissä. Kristus kysyköön sen tähden meiltä hyvin nöyrästi: ’Ethän sinä vain ole pahan varjo?’”

Akun kantama huoli ei vaikuta vielä 64 vuoden kuluttuakaan tarpeettomalta. Noina sodan jälkeisinä ensimmäisinä rauhan vuosina vanhempien elämää varjostivat varmasti monet toimeentuloon liittyvät huolet ja murheet. Lisäksi sodan jättämä pelko ja varjo olivat elämän arjessa konkreettisesti läsnä.

Tämän päivän kotien elämää ahdistavat meidän aikamme ongelmat ja paineet, mutta ihmisen varjo seuraa uskollisesti matkaamme. Varjo, jonka olemassaolo muuttuu, kun Kristuksen kirkkaus kohtaa varjon.

Kirjoittaahan virsirunoilija Johan Kahl virressä, josta juhliemme tunnus on: ”Ja armo suuri, verraton, Sinulle valmistettu. Aurinko vanhurskauden Ja armoistuin iäinen Tuo lohdutusta, rauhaa.”

Kun varjot saavat vallan, on Kristuksen tuoma armovalo kadonnut elämästämme. Vaikka ilman valoa kulkija ei näe varjoa, on varjon läsnäolo yhtä todellinen.

Lohdullista on lukea ja veisata niistä kokemuksista, jotka kertovat saman tien kulkijoista jo vuosisatoja ennen meitä ja myös niistä tuoreista kokemuksista, jotka syntyvät nyt parhaillaan matkaa tekevien kokemuksista. Muusikkorunoilija Jaakko Löytty tulkitsee tuntojamme virressään seuraavasti: ”Jumalani, Jumalani, öin ja päivin vaikeroin. Ahdistus on vieraanani, varjoni vain nähdä voin. Jumalani, Jumalani, älä jätä minua. Olet ainut auttajani. Muista minut, armahda!”

Jaksaaksemme matkaamme ahdistavista varjoista huolimatta jatkaa tarvitsemme Kristuksen armollista valoa. Uskaltaako Kristuksen totuuden ja armon valoa rukoilla omalle kohdalleen – mitä elämässä tapahtuisi? Tulisiko arkipuheessa totuus tärkeäksi ja olisiko voimaa ja halua nähdä ja kuulla toisen ihmisen ”äänetön” varjo ja murtuisiko meissä itsekkyyden vahva voima?

Rakkaat juhlavieraat, ”Valaise varjot tiemme” -tunnus herättää ihmisen elämän peruskysymyksiä, joihin kaipaamme ja rukoilemme joka päivä uutta valoa – juuri sen päivän matkaa varten. Näihin samoihin kysymyksiin etsi vastausta jo Pyhä Birgitta matkoillaan 1300- luvulla ja hänen rukouksensa on tänään meidänkin pyyntömme:

Osoita minulle tie
ja tee minut halukkaaksi sitä vaeltamaan
Uskallettua on viipyä
ja vaarallista on jatkaa matkaa.
Täytä siis minun ikävöimiseni.
Tulen luoksesi niin kuin sairas tulee lääkärin luo.
Anna, Herra, minun sydämelleni rauha.