Piispa Matti Sihvonen, Kuopio

Kuopion hautausmaalla on jo puolen vuoden ajan kiinnittänyt huomiota lapsen piirustus. Piirustus on asetettu toisaalle haudattujen vainajien muistomerkin juurelle. Valkoisella pahvilla on enkeli avatuin siivin. Joka kerran ohi kulkiessani on pitänyt lukea teksti, jonka lumi ja aurinko ovat vähä vähältä himmentäneet, mutta vielä sen pystyy lukemaan. Näin siinä sanotaan: ”Terve isä! Me ollaan täällä Kuopiossa. Kai näet meidät sieltä taivaasta. Isä, minulla on sinua ikävä. Anne ”. Siinä tyttären tervehdys isälle. Lapsen konstailematonta teologiaa ja yksinkertaista uskoa!

Isästään orvoksi jääneen lapsen elämää varjosti ikävä, isän ikävä. Moni meistä tietää, miten synkkä sellainen varjo voi olla. Tuon tytön elämää valaisi kuitenkin samanaikaisesti turvallinen luottamus siihen, että isä näkee. Isälle piti kertoa, missä nyt ollaan äidin kanssa. Ja vaikka täyttä varmuutta ei ehkä ollutkaan, sitä kuitenkin oli riittävästi. Ehkä saman verran kuin meillä, jotka veisaamme: ”Valoa jos en näekään, sen tiedän loistavan.”

Ikävä kuuluu ihmisen elämään. Ikävä on myös yksi uskonelämän tuntomerkki. Vaikuttavalla tavalla tämän nostaa esiin Heprealaiskirje, jonka mukaan patriarkat ja kaikki uskon isät olivat iäistä isänmaata ikävöiviä vaeltajia (Hepr. 11). Heitä kuljetti eteenpäin kaipaus. Kaipauksen ja ikävän rinnalla kulkijoita kannatteli kuitenkin vahva luottamus. Emmekö mekin lähtiessämme liikkeelle näistä seuroista tarvitse juuri tällaista uskoa: vaikka en näe, kuitenkin tiedän!? Vaikka ranta on vielä kaukana ulapan takana, suunta sinne on selvä. Ja venettäni kannattelee armo.

Jumalan väsymätöntä huolenpitoa Jeesus toisti monta kertaa oppilailleen, kun hän jätti heidät maailmaan. Samalla tavoin Kristus vielä tänäänkin lupaa: ”Minä käännyn Isän puoleen ja hän antaa teille toisen puolustajan, joka on kanssanne ikuisesti” – ”En minä jätä teitä orvoiksi” (Joh. 14: 16, 18). Ei Jumala ole hylännyt meitä eikä kirkkoaan.

Ihminen on haastettu jatkuvaan painiin ikävän ja luottamuksen välillä. Monesti ikävä on niskan päällä, niin että luottamus näyttää häviävän kokonaan. Toisen kerran taas luottamus painaa alleen ikävän, kulkijan askel on kevyt, aurinko paistaa keskitaivaalta eikä varjoa näy missään. Kun varjot taas alkavat pidentyä ja väsymys painaa, silloin on uskallettava pitää kiinni siitä, että Isä sittenkin näkee. Oman isänsä menettäneen Kuopion tytön elämälle antoi voimaa arka usko: ”kai näet meidät sieltä taivaasta”.

Raamatussa on monia kuvauksia ihmisistä, joilla on ollut ikävä ja joiden elämässä pelko ja luottamus ovat käyneet alituista taistelua. Yksi tunnetuimpia on Jaakobin paini. Pelon ja syyllisyyden varjojen painama mies kamppailee yössä tuntemattoman kanssa, jonka hän lopulta tunnistaa Jumalan lähettilääksi. Kamppailun tilinpäätöksenä väsynyt mies sanoo: ”Minä olen nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin, ja silti olen elossa. Kertomus jatkuu: ”Aurinko nousi, ja hän jatkoi matkaansa Penuelista eteenpäin ontuen lonkkaansa” (1Moos 33: 31, 32).

”Aurinko nousi ja hän jatkoi matkaansa.” Taistelun jälkeen miehen mieli oli rauhallinen, vaikka jalkaan koski ja oli pakko ontua. Paini oli käyty, siunaus oli saatu, sydämen rauha saavutettu. Eivät Jaakobin vaikeudet kuitenkaan olleet lopussa. Pian oli kohdattava Eesau-veli, jolta hän oli petoksella riistänyt isän siunauksen. Kalvava syyllisyys ja koston pelko sydämessä hän lähestyy veljeään. Pelko osoittautuu kuitenkin turhaksi: ”Eesau juoksi häntä vastaan, syleili häntä, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä ja he itkivät”. Kaikki oli anteeksi annettu. Tällaisia kohtaamisia voi olla meidänkin edessämme. Hän joka panee meidät painimaan pimeässä, hän voi muuttaa ja murtaa myös toisen. Entinen yhteys palautuu veljien ja sisarten, vanhempien ja lasten, naapurien ja ystävien kesken.

Kysymys on ennen muuta siitä, antaudummeko painiin, jossa meidän rehellisyytemme ja aitoutemme pannaan koetukselle. On mukavampaa tuudittautua helppoon kristillisyyteen, jossa ei olla ”köyhiä eikä kipeitä”, ei tunnusteta syyllisyyttä tai heikkoutta. Siunaus lasketaan uskovaisen luontaiseduksi, eikä sitä edes tarvitse pyytää. Elämän odotetaan olevan pelkkää valoa ja paistetta. Kun varjot lankeavat, Jumalakin joutaa mennä.

”Aurinko nousi ja hän jatkoi matkaansa”. Me jatkamme kohta omaa henkilökohtaista matkaamme. Miten muuten lieneekin, molemmat auringot ovat taivaalla. On tuo suunnaton energian ja elämän lähde avaruudessa, jota me pohjoisen lapset ikävöimme koko pimeän talven. Toinen aurinkomme, Kristus, on myös noussut. Se paistaa kirkkaasti ja auringon säteet murtautuvat armon sanassa syntiemme pimeyteen. Jatketaan siis yhdessä matkaa, vaikka ontuen. Jatketaan, vaikka emme osaisi sanoa muuta kuin kuopiolaisen tytön tavoin: ”Isä, minulla on sinua ikävä”.

Rukous.
Kaikkivaltias, iankaikkinen Jumala. Kiitämme sinua auringosta, joka näinä päivinä on näyttänyt luonnossa rakkaan isänmaamme äidinkasvot. Me kiitämme Sinua sanastasi, jonka paisteessa olemme saaneet viettää juhlaa Kiuruvedellä. Kiitämme yhteyden hengestä, joka on liittänyt meidät toisiimme. Kiitämme syvemmän ja puhtaamman elämän ikävästä, jonka olet istuttanut sydämiimme. Ennen muuta kiitämme armostasi, joka valaisee tämän päivän ja edessä olevan tuntemattoman matkan.

Rukoilemme Sinua: Anna meille Pyhä Henkesi, että näkisimme syntimme ja katuisimme niitä. Anna meille anteeksi kaikki millä olemme rikkoneet Sinua, veljiämme ja sisariamme vastaan. Auta meitä kärsimään toinen toistamme, rakastamaan vanhempiamme, lapsiamme ja kaikkia lähimmäisiämme. Sytytä meissä yhä syvempää ikävää iankaikkiseen kotiimme, taivaaseen.

Herra siunatkoon meitä ja varjelkoon meitä. Herra kirkastakoon kasvonsa meille ja olkoon meille armollinen. Herra kääntäköön kasvonsa meidän puoleemme ja antakoon meille rauhan. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.