Lehtori Leena Saastamoinen, Juankoski

”Heti paikalla he lähtivät matkaan ja palasivat Jerusalemiin.” Tämä Luukkaan evankeliumin kohta Emmauksen tien tapahtumista ja sen vaikutuksista on puhutteleva. Lähteä matkaan pimenevään iltaan sen pelottavien uhkien keskelle on jo sinänsä jotakin johon tarvitaan rohkeutta. Kokivatko lähtijät itsensä rohkeiksi? Vai oliko kohtaaminen tiellä niin vaikuttava, etteivät uhkat enää käyneet edes mielessä: Oli vain mentävä ja heti, ajattelematta ja suunnittelematta. Oli mentävä, vaikka olosuhteet olivat lähtemistä vastaan. Näin toimivat nuo matkalaiset, eivät kai kuitenkaan sen takia, että olisivat olleet erityisen rohkeita ihmisiä.

Mikä sinut saa ylipäätään liikkeelle ystävä? Ryntäiletkö sinne tänne vai suunnitteletko matkasi huolella? Matkalle lähtöön ja matkalla olemiseen liittyy niin usein ajatus eteenpäin menemisestä, muutoksesta. Ja helpostihan sitä vain porskuttelee eteenpäin, pyrkii parempaan, hurjaa vauhtia, mielessä tuottavuus, taloudellisuus, nopeus, ja toisaalta taas halu saavuttaa jotain, menestyä, onnistua. Näinhän sen niin moni nykyään näkee ja kokee, siis elämän. Aika lailla aikamme ajattelussa elämä on suoritus, jonka onnistumista mitataan sen alusta loppuun. Pisteitä saamme jo synnytyslaitoksella ja pisteytettyinä olemme elämämme kaikissa vaiheissa. Onko ihan siitä aidosta elämästämme tulossa pisteiden keruuta? Pitääkö saavuttaa jotakin mainittavaa? Onko jokin määrä pisteitä sitä onnellista elämää?

Palataanpa takaisin noihin Emmauksen tien kulkijoihin, noihin takaisin palaajiin. Heille lähteminen olikin palaamista eikä eteenpäin kiihdyttämistä. Mutta eikö juuri palaamiseen liity vahvasti mielikuva epäonnistumisesta? Maitojunalla takaisin palaaminen, eikö se tarkoitakin suoranaista häpeää. Jos palaa takaisin on siis alun perin tehnyt virhearvion, joutuu antamaan periksi, nöyrtymään, ehkäpä pyytämään anteeksi ja aloittamaan alusta. Näin eivät Emmauksen kulkijat ajatelleet tai jos ajattelivatkin, oli kaikki häpeä kuitenkin pienempi kuin sen kohtaamisen voima, joka sai heidät liikkeelle: pimeään, uhkien keskelle ja häpeään.

Onko oikea, hyvä ja onnellinen elämä siinä että jatkuvasti onnistuu avaamaan uusia uria elämäänsä? Tai tuleeko ihmisestä jotenkin viisaampi, kun hän joutuu luopumaan omasta osaamisestaan ja nöyrtymään? Molempia tapoja selviytyä elämästä ja sen haasteista saamme lukea lehdistä. Ja aina vaikuttaa siltä kuin tästä eteenpäin elämä olisi aivan varmasti hyvää aina sen loppuun saakka. Mikähän siinäkin on, että haluaisimme oikean elämän olevan kuin satua: Ja he elivät elämänsä onnellisina sen loppuun asti.

Emmauksen tiellä eivät nämä kysymykset ihmisen onnellisuudesta tainneet kuitenkaan olla edes merkityksellisiä. Saati sitten se, että olisi löytynyt jokin pysyvä onnentila, joka jatkuisi aina hamaan hautaan. Ei, vaan juuri tuolla hetkellä oli lähdettävä ja kerrottava muillekin se, että he olivat kohdanneet Herran. Rohkeus lähtemiseen ei tullut ihmisen sisäisestä voimasta, eikä pätemisen tarpeesta, vaan Herrasta itsestään. Kristus antoi rohkeuden.

Tuota samaa rohkeutta me kai olemme tulleet täältä Kiuruveden Herättäjäjuhliltakin etsimään. Samaa etsintää me teemme kai usein myös seurakuntamme jumalanpalveluksissa ja Raamattua lukiessamme. Etsimme vimmatusti lattian raoistakin ja etsintämme saa liian usein sen suorittamisen leiman jolla tavalla muutenkin olemme oppineet elämään. Unohdammeko etsinnässämme Jeesuksen sanat: Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti?

Tiet tänne herättäjäjuhlille ovat olleet moninaiset. Yhtä moninaisia lienevät tiet täältä juhlilta takaisin arkeen, mutta yksi on varmaa: Kristus on ollut meidän seurassamme lupauksensa mukaan, vaikka me emme olisi Häntä tunnistaneetkaan. Elämä on ja kolme pistettä sanoo nykymainos. Körttiläisillä ei ole muuta kuin Kristus, sanoi muistaakseni Aku Räty. Ja tuo Kristus sanoo meille: Minä olen tie, totuus ja elämä. Hänen kohtaamisensa on se mikä antoi rohkeutta Emmauksen tien kulkijoille ja voi antaa rohkeutta myös meille jokaiseksi päiväksi päivän annoksen kerrallaan.