Pastori Satu Linko, Lapua

Kuluneen viikonlopun aikana, seurapenkillä istuessani, olen monesti sulkenut silmäni ja matkannut ajassa taaksepäin lapsuuteni lämpimiin kesiin. Mumman ty(k)ö johti hiekkatie, tien kahta puolin kulki metsää, jossa aurinko paistoi kuin säleikön läpi. Paljain jaloin juoksimme tuota tietä pitkin, valosta valoon, vältellen suurien tuulessa varisevien haapapuiden varjoja.

Jossakin vaiheessa elämäänsä meistä jokainen oppii, että on olemassa varjoja, joita ihminen ei kykene väistämään. Varjoja, joiden hämärä tuntuu sietämättömältä, ja joskus, joskus ne ottavat meidät jopa valtaansa. Tuskinpa ymmärsin tätä vielä mumman hiekkatietä viilettäessäni, mutta silloinkin huomasin jo eron valon ja varjon välillä, ja halusin niin kovasti kuulua auringon paisteelle.

Näillä Herättäjäjuhlilla olemme kääntyneet Isän Jumalan puoleen ja veisanneet yksinkertaisesti ”Valaise varjot tiemme.” Ei niin, että pyytäisimme Jumalaa ottamaan varjon pois, sillä yhtä varmasti kuin oma varjomme seuraa meitä minne kuljemmekin, on eläminen valosta valoon mahdotonta. Tämän viikonlopun aikana me olemme pyytäneet Jumalaa mukaan omaan pimeyteemme, valaisemaan meille kaiken sen, mikä meidän tulisi itsessämme nähdä ja löytää, sekä helpottamaan kipuamme siellä missä se käy sietämättömäksi.

Juice runoili aikoinaan: ”On helppoa olla samaa mieltä / on helppoa olla mieletön / vaan enemmän löytää kun poikkeaa tieltä / ja oikaisee läpi metsikön.” Todellinen elämä on valon ja varjon vakavaa leikkiä. Todellinen elämä alkaa kun eksymme suoralta tieltä ja kuljemme läpi metsikön, silläkin uhalla, että varjot varmasti osuvat reittimme varrelle. Tällaista reittiä pitkin meitä kuljettaa Isä Jumala niin kuin parhaaksi näkee, niin meitä jokaista kuin kirkkoaankin, jotta me kaikki löytäisimme enemmän, ottaisimme elämästä kiinni siellä missä se todella on, ja ymmärtäisimme, että kaikki minkä Jumala on luonut, on hyvää.

”Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.” (Joh. 1:5) Jouluevankeliumissa meille kerrotaan, että pimeässäkin voi nähdä, jokin kantaa elämää varjoisimmassakin murhelaaksossa. Tuo pimeydessä loistava valo ei ole kuin kirkas majakka, näin ajattelen. Jos jotain jouluevankeliumi opettaa meille, niin sen, että Jumala tekee suurimman työnsä salassa ja hiljalleen, aivan kuin rantasaunaa hellästi ja huolella lämmittäen. Uskon, että tuo valo on ”enemmän pohjoisen kaamoksen salaperäistä hämyä kuin etelän hehkuvaa aurinkoa”, aivan niin kuin Martti Lindqvist on kirjoittanut. ”On pimeää ja kuitenkin huomaat yllättäen näkeväsi ihan selkeästi.” Tällaisesta loisteesta kasvaa ymmärrystä. Yhdessä hetkessä maailma vaikuttaa pimeältä ja tunnet olevasi yksin, mutta sitten, näkymättömän maailman ääriviivat alkavat hahmottua, ja se mikä hetki sitten tuntui mahdottomalta, onkin yhtäkkiä mahdollista. Jumala on läsnä.

”Sen tähden me emme lannistu. Vaikka ulkonainen ihmisemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä. Tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suuren ikuisen kirkkauden. Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti.” (2. Kor. 4:16-18) Näillä sanoilla Paavali vahvisti Korintin seurakuntalaisia ja nämä sanat olkoon meidänkin vahvistuksemme tänään, kun arki pian taas koittaa. Pimeys ei saa valoa valtaansa. ”Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa, neuvottomia, mutta emme toivottomia, vainottuja mutta emme hylättyjä, maahan lyötyjä mutta emme tuhottuja.” (2.Kor. 4: 8-9) Usko Kristukseen on uskoa siihen, että on olemassa enemmän kuin mitä me täällä näemme. Kristinusko on toivoa iankaikkisesta elämästä, siitä, että lopulta meidät, omiin varjoihimme eksyneet, talutetaan kotiin. Siksi pyydämme, ”Valaise varjot tiemme”, jotta me näkisimme, mikä aarre meille on annettu silkasta armosta ja rakkaudesta. Alussa oli Jumala, joka sanoi ”Tulkoon valo”, ja niin Jumalan valo valaisi meidän sydäntemme varjot. ”Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää.” (1. Moos 1: 31a)