|
|
Toiminnanjohtaja Jaro Julkunen, Nilsiä
Missä olet? Missä sinä olet, ihminen? Meidän Jumalamme joutui sydän huolesta pakahtuen huutelemaan tällä tavoin lapsensa Adamin perään. Adamin, joka oli juuri tehnyt Luojansa pyhää tahtoa vastaan, ja pahuutensa ymmärtäen paennut puiden suojaan, paennut Jumalalta piiloon.
Missä olet ihminen? Jumala huhuilee tänään samalla lailla, etsien lastaan, Adamin perillistä. Lasta joka kaikkien kykyjensä mukaan pyrkii karkuun, pyrkii pakenemaan Jumalan silmien alta. Lasta joka piiloutuu. Jumalamme joutuu hakemaan: Missä sinä olet?
Paavo Ruotsalaisen ajatuksissa kysymykseen ’missä olet’ liittyy toinenkin kysymys, nimittäin tämä: mikä on kaikkein raskain synti? Mieleemme tulee karmeita asioita, joiden ääneen lausuminenkin tuntuu rikokselta, joku kansanmurhan kaltainen teko. Kun Ukko-Paavolta kysyttiin tätä, oli vastaus jotain ihan muuta. Hänen mukaansa kaikkein raskain synti on se, että ihminen pakenee Jumalalta, siis juuri tuo Adamin piiloutuminen. Se, että ihminen varastaa Jumalan vanhurskauden, pukee sitä omanaan päälleen ja on hiljaa kun Jumala kysyy: missä olet, ihminen.
Missä olet? Saatat olla ihmisten keskellä tai voi olla, että olet joutunut paikkaan, jossa turvaa tuoneita läheisiä ei nyt ole. Saatat olla siellä kirkon suojaisan seinän juurella tai kenties jossain kauempana, avoimen taivaan alla. Kätesi voi olla kiinni ratissa tai ehkäpä istut pelkääjän paikalla. Saatat olla katsomassa eteenpäin, nuoruuden ilon ja voimien tunnossa tai istumassa kipujen keskellä penkillä, jolla maan vetovoima tuntuu jo voimakkaana.
Millä paikalla sitten olemmekin, pakomatkalla me olemme, ja kysymys ’missä olet ihminen’ tietää oikeudenmukaisen Jumalan kirkasta valoa, jossa kuuluvat aamun evankeliumitekstissä kohti käyneet sanat: ”Ellette te noudata Jumalan tahtoa paljon paremmin kuin lainopettajat ja fariseukset, te ette pääse Jumalan valtakuntaan.”
Tällaisella pakomatkalla ollessamme ymmärrämme vapista kuoleman ja helvetin edessä. Tällaisella pakomatkalla ihminen juoksee niin pitkään kuin kykenee ja niin kaukaisille vuorille kuin pystyy, kunnes juoksu päättyy johonkin vuoren halkeamaan, louhikkoon. Mutta sinnekin saakka kuuluu Jumalan kutsu ja Hänen valonsa valaisee viimeisenkin louhikon. Meidät on tällaisessa valossa tuotu paikalle, jossa ihmisen on asetuttava Jumalansa eteen lankeamalla paljaille polvilleen.
Mutta eikö tuo valo olekin meidän kallein aarteemme. Sillä jos kohta se onkin pyhän Jumalamme tutkiva ja paljastava valo, eikö se samalla tuo armollisen Jumalamme rakkauden lämmön. Eikö tuo valo näytäkin meille, kuka siellä, valon lähteenä, juoksunsa uuvuttamaa huhuilee. Se on pelastajamme, joka kysyy ”Missä olet, ihminen”. Se on Vapahtajamme Kristus, joka tietää meidät aroiksi ja pelkääviksi, pakomatkamme risukkojen ruhjomiksi ja vauhkoontuneiksi. Ei vaatien ja komentaen, vaan kesytellen. Näin kysymällä Hän rauhoittelee kadonnutta, etsimäänsä ja löytämäänsä, voidakseen ottaa tämän syliinsä. Eivätkö tuo kutsu ja nuo sanat ”missä olet, ihminen”, eivätkö ne olekin ihanat.
Olemmeko me kuulleet täällä Kiuruvedellä Jumalan armokutsua ja saammeko me kuulla sitä elämämme ajan, nämä asiat ovat yksin hyvän Jumalamme käsissä. Mutta niinpä vain olemme mekin. Vaikka tuntisimme itsemme omalla paikallamme täysin kylmiksi ja kauas juosseiksi, emme me ole kuitenkaan joutuneet pois Hänen käsistään.
Se vuori, johon me pahuuttamme olemme paenneet, se onkin Jumalan vuorilinna, Hänen tarjoamansa turvapaikka, jonne Hän on meidät vetänyt. Se louhikko ja halkeama johon olemme pudonneet ja juuttuneet, sen Jumalan lämmin valo osoittakoon Kristuksen itsensä kämmenhaavaksi, syliksi, jossa Vapahtajamme sanoo: Minä pyyhin pois sinun rikkomuksesi ja pakenemisesi, enkä minä muistele sinun syntejäsi. Minä en sinua unohda. Sinä olet minun. Katso, käsieni ihoon minä olen sinut piirtänyt, kätteni hipiään minä olen sinut kirjoittanut.
Täällä olen. Jumala tietää, olemmeko me vastanneet hänen kutsuunsa, mutta senkin vastaamisen työn me jätämme Herramme hoitoon, Hänen käsiinsä. Sillä siellähän me jo olemmekin.
|
|
