Toimittaja Katri Eskelinen, Lapinlahti

Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään. Näin lupaa Herra. Missä kaksi tai kolme on koolla Herran nimessä, ei toimittaja ole heidän keskellään. Mutta missä kaksi tai kolmekymmentä tuhatta on koolla Herran nimessä, on toimittajiakin heidän keskellään – useita.

Pelkään, että näistäkin juhlista saamme kuulla mediassa lähinnä lukuja ja tilastoja. Montako kävijää, montako talkoolaista. Montako litraa kahvia, montako annosta hernekeittoa, montako metriä penkkejä. Monetko seurat, montako konserttia.

Tällaiset luvut antavat kyllä kuvan tapahtuman ulkoisista mittasuhteista. Mutta mitä ne kertovat siitä, miten juhla onnistui? Oliko tapahtumalla oikeasti jotain merkitystä? Jos haluaisimme arvioida tämän juhlan onnistumista tilastojen valossa, tarvitsisimme kokonaan toisenlaisen tilaston. Ei tietoa siitä, moniko osallistui juhlaan, vaan siitä, moniko jätti osallistumatta. Kuinka moni olisi ehkä halunnut osallistua, mutta ei jaksanut, uskaltanut tai päässyt?

Kuinka moni olisi lähtenyt, jos joku olisi hakenut? Kuinka monen piti jäädä kotiin tai laitokseen, koska liikuntakyky ei antanut myöten, eikä ollut saattajaa? Kuinka monella olisi ollut fyysistä toimintakykyä, mutta henkisesti voimat liian lopussa? Kuinka monelle ihmisjoukon pariin lähteminen oli liian suuri ponnistus? Kuinka moni pelkäsi pitkiä katseita, hyväksynnän puutetta, ja jäi mieluummin kotiin?

Körttiläisyys on mielikuvissa kulkenut pitkän tien ahdasmielisyydestä suvaitsevaisuuteen. Nykykörtti on suvaitsevainen, toivottaa kaikki tervetulleiksi, ei arvostele ketään, hyväksyy toisten toisenlaiset elämänvalinnat. Kukapa ei tällaiseen joukkoon haluaisi kuulua. Siihen on helppo kuulua. On helppoa allekirjoittaa nettiadressi tai liittyä facebook-ryhmään, jossa kutsutaan: tulkaa kaikki, kaikki ovat tervetulleita. Vaikeampaa on kohdata toinen ihminen kasvokkain ja kutsua: tule sinä, sinä olet tervetullut.

Tätä pohtiessa Siionin virsi 1 näyttäytyy ristiriitaisena. Sen sävelmä on iloinen ja kepeä, ja sanat kutsuvat: ”Ontuvat ja raajarikot, / huonot, köyhät, halvatut, / mykät, sokeat ja kuurot, / kaikki juhlaan kutsutut, / syökää nyt ja nauttikaa / maitoa ja hunajaa.”

Sanotaan, että kaikki ovat juhlaan kutsuttuja – ollaan avarakatseisia. Mutta riittääkö se, että raajarikolle huikkaa ”tule vaan, saat tulla”? Jos häntä ei auta ja taluta, kuulostaa koko rallatus lähinnä pilkalliselta. Näistä huonoista, köyhistä ja halvatuista, jotka jäävät kotiin, emme saa lukea huomisesta sanomalehdestä.

Hengelliset kesäjuhlat ovat toimittajille vaikeita juttukeikkoja. Miten kertoa tapahtumasta se kaikkein oleellisin? Miten muotoilla otsikoksi, että ihmiset kaipaavat Jumalaa? Jos joku juhlavieras sen toimittajalle sanoisikin, ei sitä kehtaisi lehteen laittaa. Tulee jotenkin nolo olo. Mitä se muille kuuluu, toisten uskonasiat? Kirjoitetaan mieluummin, että äänentoisto pelasi hyvin ja kärryistä ostetut pastillit maistuivat lapsille.

Me toimittajat haluamme kertoa ihmisten hädästä. Se on jalo tehtävä. Aineellisesta hädästä on helpointa kertoa: miten pieni on työttömyyskorvaus, kansaneläke tai sairauspäiväraha ja miten kallista ruoka, asuminen ja lääkkeet. Myös henkinen hätä voidaan sanoittaa: miten kaukana lapset ja läheiset ovat, miten kukaan ei ehdi kuunnella, kukaan ei kaipaa, millaista on olla yksinäinen ja hyödytön tai katsella vierestä, kun läheisen ihmisen elämä suistuu raiteiltaan.

Aineellisesta ja henkisestä hädästä me kerromme, mutta hengellisestä vaikenemme. Se ei kuulu tähän juttuun. Ja kuitenkin juuri se on monelle sitä kaikkein raastavinta hätää. Pääsenkö minä taivaaseen? Pääseekö läheiseni? Joudunko kadotukseen? Saanko syntini anteeksi? Armahdetaanko minua?

Kun annamme palstatilaa aineelliselle ja henkiselle hädälle, mutta vaikenemme hengellisestä, latistamme ihmisen olennoksi, jolla on ruumis ja henki, muttei sielua.

Kirkko on kyllä paljon esillä mediassa. Naispappeus, seksuaaliset vähemmistöt ja pedofiliatapaukset pääsevät otsikoihin. Tällaisia uutisia kuullessaan moni kristitty hämmentyy ja suree. Tässäkö kaikki, mikä kirkossa on kertomisen arvoista?

Myös uskonto on paljon esillä mediassa – mitä eksoottisempi uskonto, sitä enemmän. Äiti Amman vierailu Suomeen on mediatapaus. Uususkontojen nousu on mediailmiö.

Mediaa kiinnostava ilmiö ei sen sijaan ole se, että lukemattomissa suomalaiskodeissa päivä päättyy aina iltarukoukseen. Että suomalaisvanhemmat sankoin joukoin vievät lapsiaan seurakunnan päiväkerhoihin kuulemaan Jeesuksesta. Että luottamus Jumalan huolenpitoon ja oikeamielisyyteen antaa joka päivä voimaa lukemattomille suomalaisille työelämän lamaavissa paineissa, sairauden aiheuttamissa raskaissa huolissa, työttömyyden tuomassa epävarmuudessa.

Seurakunta on yhtä kuin jäsenensä. Seurakunnan jäsenet kertovat siitä, millainen seurakunta on. Jos me haluamme kuulua kirkkoon, jonka jäsenet hupenevat, joka ryvettyy mitättömissä riidoissa ja johon kannattaa kuulua vain saadakseen omille häilleen komeat kulissit, me saamme myös lukea ja kuulla tällaisesta kirkosta.

Jos me haluamme, voimme kuulua myös sellaiseen kirkkoon, jolla on ulospäin muutakin positiivista kerrottavaa kuin tilastoja kesäjuhlien kävijämääristä. Vaikka se, että kenenkään ei tarvinnut jäädä kotiin.