|
|
Rovasti Eeva-Liisa Multala, Kiuruvesi
Rakkaat Ystävät,
Toukokuisena aurinkoisena päivänä Kiuruveden seurakuntakerholaiset tekivät retken naapuriseurakuntaan Pyhäjärvelle. Ohjelmaamme kuului myös käynti kirkossa ja kirkkomaalla, jossa pysähdyimme 1800-luvun puolivälissä Pyhäjärvellä kappalaisena toimineen Jonas Laguksen haudalle. Hänen muistomerkkinsä veivät ajatukset aikoihin, jolloin näillä seuduilla elettiin suurten koettelemusten ja herätysten aikaa. Nälkävuodet eivät olleet mitään uutta. Uutta oli seurakuntia ja kansaa koskettanut herätys. Uutta oli myös näköalojen laajeneminen maamme rajojen ulkopuolelle. Jotkut heränneihin liittyneet papit olivat alkaneet ymmärtää evankeliumin julistamisen välttämättömyyden myös kristikunnan ulkopuolella. Oivallettiin, että ilosanoma vieminen kaikkialle on osa kirkon tehtävää. Lähetys alkoi nousta pieninä taimina kristittyjen elämään. Kuitenkin yleinen kirkollinen ja valtiollinen tilanne esti asioiden viemisen eteenpäin.
Jonas Lagus oli yksi heistä, joille oli selvää, että Suomenkin kristittyjen velvollisuus on noudattaa Vapahtajan lähetyskäskyä. He kokivat, että meidän tulee muistaa pakanoita, kun itse olemme saaneet Jumalan suuria armolahjoja. Jo 20 vuotta ennen Suomen Lähetysseuran syntyä Lagus ajatteli lähetysjärjestön perustamista. Vaikka hän itse oli heränneihin lukeutuva pappi, uutta lähetysseuraa suunniteltiin koko kirkkoa varten, kaikille avoimeksi. Lagus kirjoitti: ”On ollut tarkoitus kutsua koko maan asukkaat osalliseksi aiottuun seuraan.” Hänen suunnitelmansa koskivat myös lähetyssaarnaajien koulutusta. Siinä koulussa, jota varten hän oli hankkinut talon Ylivieskasta, työhön lähteville olisi annettu valmennusta tulevaan tehtävään. Laguksen suunnitelmat toteutuivat kaksi vuosikymmentä myöhemmin. Suomen Lähetysseura perustettiin Suomen kristikansan kanavaksi viedä evankeliumia siitä osattomille. Samoin aloitettiin koulutus työhön lähteville. Työntekijöitä ei tänäänkään lähetetä ilman heille annettavaa tarpeellista koulutusta.
Laguksen toiminnasta ja julistuksesta on meille jäänyt syvältä ja kaukaa tuleva selkeä ja kirkas viesti ihmisen pienuudesta ja Jumalan sanomattomasta armosta. Ihminen itsessään ei ole mitään, mutta Kristuksessa hänellä on kaikki. Kristus yksin on kaiken keskus.
Kalajoen käräjien jälkeen seuranneiden vaikeiden vuosikymmenien aikana näytti siltä, että niin herätyksen kuin lähetyksenkin tulet jäivät vain hiljaa kytemään tai sammuivat tyystin. Olen kuitenkin hämmästellyt, miten Jumala hoitaa asiaansa hiljaistenkin kausien aikoina. Esimerkki ovat näiltä tutuilta seuduilta. Kun Pyhäjärvellä Laguksen apulaisena toiminut Henrik Schwartzberg kuoli Säräisniemellä, hänen leskensä muutti lapsineen takaisin Pyhäjärvelle, jossa herännyt kansa monella tapaa piti heistä huolta. Perheen yhdestä pojasta, Joosepista, tuli vuonna 1898 lähetysjohtaja, jonka varhaisena kasvupohjana oli heränneen kodin ja Pyhäjärven heränneitten virsien kaiku ja rakkauden lämpö. Samoihin aikoihin vuonna 1896 lähti Kiuruvedeltä lähetyssaarnaaja Samuel Henrik Rönkä työhön Ambomaalle. - Hänen jälkeensä ovat lähteneet muut .- Mieleen nousee vielä yksi heränneen kansan viestinviejistä, jonka sydämessä lähetys eli. Oskari Vihantola. Hänen poikansa Aarno rukoili viimeisessä palvelupaikassaan Ristijärvellä seurakunnalle omaa nimikkolähettiä ja sai vastauksena lähettää tyttärensä perheineen Ambomaalle.
Joskus nuorena ollessani yövieraana Pyhäjärven pikkupappilassa kuulin Aarno Vihantolan sanat, jotka siitä lähtien ovat pysyneet mielessäni. Koko perhe oli aterialla ja pappi-isä joutui lähtemään seuramatkalle kesken ruokailun. Lähtiessään hän totesi meille pöydän ääreen jääville menevänsä Kristusta kehumaan. Eikö siinä ole viesti meille kaikille myös tänään? Oman elämämme polut kulkevat milloin myötämaata, milloin vastamaata. Välillä kuljemme vaikeita taipaleita myrskyjen riepoteltavina, välillä saamme nauttia matkanteosta kauniin kesäisen luonnon keskellä. Mutta kulkipa tiemme minne tahansa, meidän elämämme keskeisin tehtävä on kehua Kristusta.
Ensimmäisenä vuotenani Pakistanissa opiskelin urdun kieltä Tankin sairaalassa. Työtoverini Martta pyysi minua yhtenä iltana mukaansa miesten osastolle. Siellä oli potilaana vanha pataanimies, joka oli vakavasti sairaana. Hänet oli leikattu. Samalla oli jouduttu toteamaan, että kasvain oli jo levinnyt niin laajalle, että hän oli inhimillisen avun ulottumattomissa. Tämä muslimi halusi kuulla luettavan Raamattua. Niin Martta luki: Minun isäni kodissa on monta huonetta... Minä menen valmistamaan teille sijaa... Tuomas sanoi hänelle: Emme tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien? Jeesus vastasi: Minä olen tie, totuus ja elämä... Koko suuri salillinen potilaita kuunteli hiljaa. Lopuksi vanha mies kysyi: ”Tiedättekö, miksi halusin tulla tähän kristilliseen sairaalaan? En halunnut mennä mihinkään muuhun sairaalaan.” Vastauksen hän kertoi heti itse: Tulin tänne siksi, koska täällä on koettavissa, että Jumala on rakkaus.
Tuolla pian kotiinsa kuolemaan lähteneellä vanhuksella ei ollut oman elämänsä aikana ollut monia mahdollisuuksia kokea Jumalan rakkautta konkreettisesti. Meillä on. Meillä on yhä sana ja sakramentit ja seurakuntayhteys. Meillä on keskellämme ylösnoussut Herra, joka on luvannut olla kanssamme joka ikinen päivä. Meillä on yhä mahdollisuus elää ja toimia sen hyväksi, että monet, monet tuon pakistanilaisen vanhuksen kaltaiset saisivat tulla Jumalan rakkauden hoitamiksi. Saamme uudestaan ja uudestaan rukoilla Jumalan valtakunnan tulemista Jeesuksen opettaman Isä Meidän -rukouksen sanoin. Se rukous sulkee piiriinsä kaikki erottelematta. Saamme olla jatkuvasti valmiita niihin tehtäviin, jotka Jeesus on hoidettavaksemme uskonut. Saamme myös itse kulkea Herramme jalanjäljissä kaikkialle, minne hän meille tien avaa. Hän kulkee mukana ja valaisee rakkautensa valolla tiemme varjoisat ja louhikkoisetkin taipaleet.
|
|
