Rehtori Tapani Rantala, Turku

Maahanmuuttajalla on Kristuksen kasvot

Pikkupoikana mietin usein naapurin perhettä, joka oli lähtenyt Namibiaan lähetystyöhön. Lähetystyö tuntui perin jännittävältä. Ehkä vähän kadehdinkin perheen lapsia, jotka ainakin kuvitteluni mukaan pääsivät näkemään leijonia, elefantteja ja käärmeitä ja kuulemaan petojen yöllisiä karjahteluja.

Kahdeksanvuotiaana sain lähetystehtävän: minun piti ostaa saamallani tuntuvalla määrärahalla kattava valikoima erilaisia salmiakkikaramelleja Japanissa asuvan lähettiperheen lapsille. Japanissa salmiakki oli tuntematonta, mutta suomalaislapsille se oli tervetullut herkku kaukaisesta kotimaasta. Pidin itseäni aika hyvänä asiantuntijana hoitamaan saamani tehtävän.

Pojan näkökulmasta lähetystyö vaikutti kiehtovalta. En oikeastaan hämmästele vastaustani rippikoulussa. Lähetystyötä käsittelevällä tunnilla pappi kysyi minulta, mitä arvelen, miksi jotkut lähtevät lähetystyöhön, vastasin ensimmäisenä mieleeni tulleen asian: seikkailunhalusta. Löysimme lähtijöille sitten muitakin motiiveja lähetyskäskystä ja –kutsumuksesta alkaen.

Lähtijöitä tarvitaan kiehtovaan, jännittävään, usein vaikeaan ja raskaaseenkin työhön. Heitä tarvitaan vuosikausiksi tai jopa vuosikymmeniksi. Heimotyö ja lähetyskentät ovat tarjonneet viime vuosina myös lyhytaikaisia talkoorupeamia. Niiden kautta moni on saanut antaa kädentaitonsa tai muut avunsa tärkeään työhön.

Lähettäjiä tarvitaan yhtä lailla. Salmiakinostajia, työn pitkäaikaisia taloudellisia kannattelijoita, esirukoilijoita, yhteyksien pitäjiä jne.

Maailman nopea muuttuminen näkyy monin tavoin myös lähetystyössä. Niin sanotut etelän kirkot lähettävät tuhansia lähettejä vanhan kristikunnan maihin. Lähetysseuran juhlavuonna maata kiersi yhden hengen Kengät -näytelmä. Se kuvasi hauskasti ja puhuttelevasti kiinalaista nuorta miestä, joka oli saapunut Suomeen lähetystyöhön.

Lähetystyöllä on totuttu kuvaamaan sitä kirkon työtä, jota tehdään ei-kristittyjen parissa.

Meillä Turun kristillisellä opistolla on vuosittain noin 300 maahanmuuttajaa opiskelemassa suomen kieltä ja suomalaista kulttuuria. Merkittävä osa maahanmuuttajista on kristittyjä, monet kuuluvat muihin uskontokuntiin, osa ei mihinkään.

Mitä lähetystyö tarkoittaa opiston ei-kristittyjen maahanmuuttajien kohdalla?

Mielestäni se tarkoittaa kunnioittamista, välittämistä, tilan antamista ja kohtaamista. Kun maahanmuuttaja tulee opistoon opiskelemaan suomen kieltä ja suomalaista kulttuuria, kun hän pyrkii löytämään oman identiteettinsä itselleen vieraan kulttuurin keskellä, on sekä edesautettava hänen liittymistään suomalaiseen yhteiskuntaan että tuettava hänen oman identiteettinsä, kulttuurinsa ja uskonsa toteuttamismahdollisuuksia.

Opiston ei tarvitse piilotella kristillisyyttään. Mutta se ei saa myöskään tuputtaa sitä. Kaikilla on toisiltaan opittavaa.

Lähetystyö on salatun Jumalan työtä, johon me saamme osallistua tietäen ja tietämättämme.

Suuri kysymys koko yhteiskunnan kannalta on se, kuinka me kirkkona, kristittyinä ja lähimmäisinä kohtaamme tänne asettuvat maahanmuuttajat. Tutustummeko heihin, avaammeko heille kirkkojen seurakuntatalojen ja kotiemme ovet? Miten osoitamme vieraanvaraisuutta? Kutsummeko käymään mökillä? Tarjoammeko lastenhoitoapua? Verojen maksaminen on mainio yhteisvastuun muoto, mutta emme mitenkään voi ulkoistaa lähimmäisenrakkautta viranomaisille. Monien maahanmuuttajien tie voi olla varjoinen sen takia, että he joutuvat katsomaan meitä vain selkäpuolelta. Joudumme kysymään, tarjoammeko osallisuutta elämäämme ja yhteisöömme vai torjummeko pois.

Kotien, seurakunnan ja koko yhteiskunnan uskontokasvatus on entistäkin tärkeämpää. Lasten ja nuorten on tarpeen paneutua niin oman uskonsa perusteisiin kuin tutustua muihin uskontoihin ja vakaumuksiin. Selkeä oma identiteetti mahdollistaa myös toisen kohtaamisen. Lapset tarvitsevat opastusta voidakseen hahmottaa vaativaa ympäristöään ja omaa paikkaansa. Tähän tarpeeseen törmäsi eräs ystävämme, joka kertoi pienille pojilleen käyneensä konsertissa Uspenskin katedraalissa. Toinen pojista vastasi, että ”mehän ollaankin ortodokseja”, mihin toinen, veljensä tietämättömyyteen kypsähtäneenä korjasi: ”Eikä olla, me ollaan heteroita. ”

Poikien isä huokaisi ja totesi, että kasvatuksen ja uskontokasvatuksen saralla riittää vielä tehtävää.

Euroopan kirkot viettävät tänä vuonna teemavuotta Kirkko ja maahanmuuttajat. Euroopan kristittyjä pyydetään miettimään ja toteuttamaan yhteistä matkakumppanuutta maahanmuuttajien kanssa. Meitä muistutetaan siitä, että maahanmuuttajalla on Kristuksen kasvot.