Opiskelijasihteeri Raisa Jarkkola, Helsinki

Tänä keväänä mielessäni on useasti soinut Siionin virsi 101 ja erityisesti sen kolmas säkeistö. ”Salattu taito. Järki ei nyt riitä. Maailman viisaus ei tiedä siitä. Ei paljas sanan tieto käsitä. Sen hulluudeksi täällä moni sanoo, Se tietää kaiken, silti etsii, janoo – On salattu.” Usko on maailman näkökulmasta hulluutta, emmekä voi sitä muuttaa. Jos voisimme selittää tämän hulluuden pois, ei se olisi enää uskoa. Silloin emme pysyisi Jumalan totuudessa, sillä totuus ei ole ihmisjärjellä selitettävissä.

Kristillisyyttä kritisoidaan tällä hetkellä kovasti. Yhteiskuntamme on yhä enenevässä määrin muuttumassa monikulttuuriseksi, ja tämä muutos on väistämätöntä. Se on rikkautta, mutta samalla muutos myös aiheuttaa aikaisemmin itsestään selvänä pidetyn järjestelmän kriittisen tarkastelun. Vaikka kritiikki kirkkoa kohtaan välillä satuttaakin, ajattelen sen tuovan myös paljon hyvää. On pakko miettiä onko kritiikissä aihetta, ja jos on, niin mitä asialle on tehtävä.

Suomalaisessa yhteiskunnassa luterilaisella kirkolla on ollut vuosisatoja niin vankkumaton asema, että on luonnollista, että kritiikinaihetta syntyy. Varsinkin, kun vasta viime vuosikymmeninä sitä on ehkä uskallettu tuoda esille.

Joskus kuitenkin koen, että vastakkainasettelusta tehdään turhan jyrkkä. Monista asioista on vaikea keskustella, koska yhteiskunnalliset kysymykset nähdään hengellisinä. Pahimmillaan kirkon puolestapuhujat kokevat kritiikin vuoksi joutuneensa nurkkaan ahdistetuiksi ja sen jälkeen tuleekin helposti tunne, ettei mitään saa muuttaa. Jos muutamme pieniä rakenteellisia asioita, joudumme kohta muuttamaan myös kristillistä ydinsanomaa. Itse haluaisin ajatella niin, että ulkoisia puitteita voidaan kyllä muuttaa, kunhan ydin pysyy muuttumattomana.

Keväällä Kirkko ja kaupunki –lehdessä ilmestyi pilapiirrossarja, jossa piirtäjä Ville Ranta kuvasi lainausmerkeissä vapaamielistä uskonnollisuutta. Kuvat esittivät eri uskonnollisia suuntauksia, luterilaisesta kansankirkosta islamiin. Kuvien luoma mielikuva ei todellakaan ollut positiivinen ja vapaamielinen. Jyrkästi stereotyppisille kuville oli kuitenkin helppo nauraa. Ja vaikka en ajattelekaan, että Ranta kuvasi totuutta, niin uskon hänen tavoittaneen hyvin jotakin suuren yleisön mielikuvasta.

Pilapiirrossarjan neljännessä osassa oli aiheena körtit. Kuvassa oli rento nuoripari, taustalla veisaavaa körttikansaa ja musisoiva duo. Puhekuplissa hahmot toivottivat tervetulleiksi kaikki ja vakuuttivat, että körtti voi olla, vaikkei olisi kristitty, ja jotkut ovat körttejä, vaikka eivät sitä itse edes tiedä. Laulussaan kuvan muusikko ilmoitti olevansa hyvin ylpeä siitä, että on vain maan matonen. Ensin minua nauratti ja ajattelin, että onpas Ranta osunut naulankantaan. Näin kuvan hyvin positiivisena. Vähän aikaa mietittyäni tajusin, ettei aikaisempiin kuviin nähden kritiikki ollut yhtään lievempi, se vain tuotiin eritavalla.

Piirustuksessa tuli mielestäni hyvin esille se, minkä kanssa monet körtit ainakin minun ikäluokastani tuskailevat ja mikä tuntuu vaivaavan koko kirkkoa: on vaikeaa olla avoin, ihmisläheinen ja suvaitsevainen, mutta kuitenkin pitää ydintä kirkkaana esillä. Usein käy niin, että jokin näistä asioista korostuu toisten kustannuksella.

Jos eriarvoistuva yhteiskunta tuntuu uhkaavalta, voivat vanhat rakenteet tuntua koossapitäviltä, jolloin vain rakenteita vastaan kohdistuvat hyökkäykset vaikuttavat hyökkäykseltä itse ydintä vastaan. Jos taas toisen ihmisen huomioonottaminen menee niin pitkälle, ettei keskusteluissa uskalla enää pitää omaa asiaa esillä, ei sekään ole hyvä lähtökohta.

Itse olen huomannut, että minun on usein vaikea puhua Jumalasta ja uskosta työn ulkopuolella. Ajattelen, että usko on niin henkilökohtainen asia, että kaikki keskustelussa mukana olijat vaivautuvat, jos pidän sitä esillä. Toiseen herätysliikkeeseen, kirkkokuntaan tai uskontokuntaan kuuluvan, epäilijän tai uskonnottoman kanssa keskustellessani huomaan usein selitteleväni näkemyksiäni parhain päin, etten vain loukkaisi toista, vaikka selittelyni eivät ihan aina antaisikaan todenmukaista kuvaa.

Omassa käytöksessäni tulee mielestäni hyvin esille se, miten helposti ydin ja pelkät rakenteet voivat mennä sekaisin. En ole valmis joustamaan siitä, etteikö ihmiskunta ole synnin vallassa, että Jeesus kuoli meidän puolestamme ristillä ja että silkasta armosta Jumala edelleen pitää meitä lapsinaan ja vaikuttaa meidän elämässämme. Mutta olen valmis keskustelemaan luterilaisen kirkon asemasta koko kansan kirkkona tai siitä, onko papin tai piispan sukupuolella sinänsä mitään merkitystä, tai siitä, onko sillä väliä, ketä kukakin rakastaa. Voisin jatkaa listaa pitkästikin. Monet kirkollista keskustelua aiheuttaneet aiheet ovat mielestäni enemmänkin yhteiskunnallisia, historian ja kulttuurin muovaamia, eivätkä näin ollen varsinaisesti kuulu uskonnon saralle.

Luulen, että mainitsemani Rannan pilapiirustuksen kärki oli juuri siinä, että evankeliumi häipyy taka-alalle, jos yritän vain todistella sitä, että haluan olla suvaitsevainen ja mieliksi muille. Tällöin suvaitsevaisuudestakin tulee kaikessa ylitsevuotavaisuudessaan epäaitoa.

En halua sanoa, että ainakin me nuoremman polven körtit olemme unohtaneet evankeliumin ja keskitymme vain todistelemaan suvaitsevaisuuttamme. Ei, näin ei ole. Vaan mielestäni voimme jatkaa samaan malliin, mutta toivoisin meidän myös puhuvan Jumalasta ja uskosta, vaikka se välillä tuntuisikin kiusalliselta henkilökohtaisten asioiden levittelyltä.

Haluan ajatella, että jos olemme kaikin puolin avoimia, emmekä arkaile tunnustautua Jumalan perheväkeen, mutta olemme mukana myös yhteiskunnallisessa keskustelussa tuoden aidosti esille sen, mitä todella olemme. Olemme tavallisia ihmisiä, joiden elämän perusta on kuitenkin Jumalan armossa ja Kristuksen sovitustyössä. Vaikka tämä on maailman näkökulmasta hulluutta, ei meidän tarvitse selittää sitä tyhjäksi.