Toimittaja, kirjailija Kaisa Raittila, Helsinki

Pienin yhteinen jaettava

Eteläisen kaupungin sivukadun kirkossa on kuva ylienkeli Mikaelista. Ylienkelin siivet ovat selässä vain ohuen säikeen varassa. Sanovat, että kristinuskon aika on ohi. Äänekkääksi yltyneessä julkisessa keskustelussa väitetään kristittyjen luopuneen siitä, mistä viimeiseksi saisi luopua, Jumalan sanasta.

Minua sanojen kanssa päivittäin kamppailevaa sellainen väite hämmästyttää, ja silti ymmärrän, että itselleni on käynyt välttämättömäksi luopua monestakin sanasta.

Jos teiltä kysyisin, mikä on luovuttamatonta, sanoisi koko kentällinen yhden ainoan sanan. Kristus on luovuttamatonta. Blogisivustoilla, nettikeskusteluissa, kahvipöydissä ja oluttuoppien ääressä ihan kaikki olisivat samaa mieltä. Luovuttamatonta on Kristus.

Kun alkaisin kysellä, mitä se tarkoittaa, moni harmistuisi. Kristus ei tulkintaa kaipaa. Kristus on se, mikä on aina ollut. Kristuksessa riippuminen on riippumista hänen armossaan, hänen kuuliaisuudessaan, hänen kertakaikkisessa uhrissaan.

Jos sen kyseenalaistaisin, herättäisin turvattomuutta. Älä vie meiltä yksinkertaista Kristusta, ainoaa toivoamme. Minua pidettäisiin isien uskon nakertajana, kun kysyisin, voiko sen sanoa toisin.

Mitä tarkoitan, kun puhun Kristuksesta? Onko ainoa mahdollisuuteni puhua hänestä ihmeitä tekevänä, ristillä kuolleena, ylösnousseena? Onko hänen syntyperänsä minulle hänen jumaluutensa luovuttamaton mitta? Nostelisinko avuttomana olkapäitä, jos minun pitäisi kertoa hänestä, mutta käytöstäni karsittaisiin pyhän uskontunnustuksemme ja pitkän perinteemme sukupolvelta toiselle siirtyneet sanat?

Sanat ovat pelkkiä kuvia, yrityksiä ilmaista se, mitä tuskin itsekään tavoittaa. Sanoiksi pukeutuva vakaumus ei ole Pariisissa säilytettävä metrin mitta, johon voi käydä omaa arveluaan vertaamassa. Sanoiksi pukeutuva vakaumus on intohimoista mutta haparoivaa merkitysten haromista, tarvetta sanoa ääneen se, mikä sisintä polttaa, liittää toisiin ja antaa elämälle mielen. Juuri siksi minulle ovat käyneet turhiksi sanat, jotka eivät enää sisintäni polta.

Luovuttamaton ei ole yksikään sana. Sisällöt ovat luovuttamattomia. Jos minä olenkin vielä lapsena vetäissyt henkeeni uskon sellaisena kuin sitä korpitaipalilla on pietistisessä herätyksessä Telppäsniityn jälkeen ja Lapin selkosilla saarnattu, naapureinani asuu nyt ihmisiä, joille sellainen puhe on täysin vierasta tai pelkkä pelottava muistuma lapsuuden traumatisoivasta torjutuksi tulemisesta. Minulle itsellenikin se tutuista tutuin koodikieli on ennemmin nostalginen unnuttelukehto kuin liikkeelle pakottava tulenloimotus.

Jos Jumala on kaiken alkusyy ja Kristus elämästä selviytymisemme ehto ja Pyhä Henki odottamaton lämpö, miksi en käyttäisi heistä juuri näitä ja aina uudelleen muotoutuvia sanoja, joilla itse selittämättömän salaisuutta tavoitan? Muuttuuko Jumala, jos joku vieressäni sanoittaa hänet oman kokemuksensa kautta toisin? Luulenko todella voivani vangita Jumalan määritelmään, johon täällä meillä päin sitten joukolla uskotaan? Ei olennaista voi olla polvistuminen. Olennaista on pyhän edessä järkkyvä mieli.

Minä en usko, että yksinkertaisen uskon pitäisi olla kovin lapsellista. Minä uskon, että yksinkertainen usko puhuu yksinkertaista, elämän koettelemaa kieltä, vähän Jeesuksen tapaan: Älä tyhjiä hoe. Suostu valaisemaan. Mausta elämää. Rakenna rauhaa. Älä pelkää. Lakkaa murehtimasta.

Minä en ole viemässä tuttua ja turvallista yhdeltäkään, joka sen varassa jaksaa paremmin huomiseen päivään. Siunattuja kaikki alatien kulkijat, ystäväkansa, armonkerjäläiset. Siunattuja vanhan virren veisaajat, opin tulkitsijat, moneen kertaan saarnatun saarnaajat. Siunattuja kilvoittelijat, koettelemuksien kestäjät, parannuksen tekijät. Siunattuja sanasta sanaan uskojat, siunattuja tavan varjelijat.

Mutta siunattu myös se, joka toivoo Jumalan vielä jatkavan luomistyötään ja muuttavan maailmaa, pukeutuvan kokonaan uuteen, vastaavan juuri minulle minua ruokkivin sanoin.

Itse kullakin meistä on se, mikä luo varjoihin valoa. Mikä hyvä se ikinä onkin, on se Jumalasta. Pelkäämisen, suojautumisen ja uhkakuvien aika on ohi. Intohimo ja hengästyminen ovat asettuneet järkähtämättömän pysyvästi keskellemme. Se ei tarkoita mitään sen varmempaa kuin veren kohina suonissa, mutta hyvä Jumala, tee sillä minut tänään palavaksi.

Koska tänäkin päivänä sen eteläisen kaupungin sivukadun kirkon seinällä seisoo ylienkeli Mikael lähes irronnein siivin. Mikä vavisuttava omakuva rauhattomuutensa runtelemalle.

Valoon astuessaan altistuu valolle. Minkä vallassa on, sitä heijastaa.