Malmivaara uudisti kansanliikettä Kiuruvedeltä käsin

Wilhelmi Malmivaaran kausi Kiuruveden pitäjänapulaisena kesti 13 vuotta.
Kuva: Kiuruveden kotiseutuyhdistys.

Savon ja Pohjanmaan herännäisyytenä tunnettu herätysliike on perustettu Kiuruvedellä 1880-luvulla. Perustajakin tunnetaan hyvin. Hän oli Wilhelm Malmberg, sittemmin (vuodesta 1906 lähtien) Wilhelmi Malmivaara.

Sanottu voi kuulostaa äkkiseltään hieman oudolta, mutta näin voi väittää siitä huolimatta, että Wilhelmi Malmivaara kiistäisi tuollaisen jyrkästi. Hän näet ajatteli, että herännäisyys oli paitsi häntä paljon vanhempi herätysliike, kaikkea muuta kuin ihmistekoa. Malmivaaralle "Suomen heränneen kansan historia oli kappale Jumalan valtakunnan historiaa maassamme".

Wilhelmi Malmivaaran kannasta huolimatta hänen oma merkityksensä herännäisyyden historiassa on sittemmin korostunut. On kovin ilmeistä, että aikana, jolloin Malmivaara toimi Kiuruveden pitäjänapulaisena (1879–1892), alkoi herännäisyyden historiassa kokonaan uusi vaihe.

Monessa mielessä muutos oli täyskäännös sille, millainen vanha herännäisyys 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla oli ollut. Oleellisinta tässä muutoksessa oli se, että entisestä oppositioliikkeestä tuli kirkollisesti lojaali valtakunnallinen joukkoliike. Vieläpä sellainen, joka toimi aktiivisesti modernisoituvassa julkisessa yhteiskunnallisessa ja kirkollisessa keskustelussa.

Wilhelmi Malmivaara perusti oman lehden (1888), hän vaikutti siihen, että pitkään hiljaiseloaan elänyt seuraliike sai vuosittaisen kesäjuhlansa (1892). Hän uudisti perin pohjin Siionin virret ja pyrki voimakkaasti siihen, että nuorta papistoa lähti mukaan uudistuvaan seuraliikkeeseen.

Vuosikymmenessä tapahtui varsin odottamaton: hajonneeksi luultu herätysliike elpyi, mutta nyt se ei ollut enää ilmiö, josta keskusteltiin, vaan nyt se oli yksi keskustelija muiden joukossa. Uudistukset myös loivat liikkeelle uutta sisäistä identiteettiä. Vanhan pietismin sijaan ryhdyttiin käyttämään herännäisyys nimikettä. Herättäjäjuhlien myötä julkisuudessa puhuttiin yhä useammin myös Savon ja Pohjanmaan herännäisyydestä.

Kiuruveden pitäjänapulaisena Wilhelmi Malmivaara oli alkanut koota seuraliikkeen rippeitä niin Kiuruvedellä kuin muuallakin. Herännäisseurojen elpyminen oli edellytys sille, että herännäisyyden nimissä voitiin alkaa esiintyä julkisuudessa.

Malmivaara kulki seuroissa ja piti niitä yhä kiihtyvällä tahdilla, mutta häntä harmitti, että yleinen mielipide körttiläisistä perustui edelleen vanhoihin virheellisiin tai ennakkoluuloisiin käsityksiin. Siksikin heränneiden oma ääni oli saatava modernisoituvan julkisen keskustelun piiriin.

Alkuun Malmivaara ei rohjennut kutsua Hengellistä Kuukauslehteä heränneiden äänenkannattajaksi. Se johtui siitä, ettei Malmivaaran asema heränneiden johtajana ollut vielä Kiuruveden aikana selvä. Osa vanhoista heränneistä oli nimittäin jättäytynyt sen seuraliikkeen ulkopuolelle, jota Malmivaara oli yhä näkyvämmin ryhtynyt johtamaan. Koska seuraliikkeeseen kuuluneet pappismiehet olivat aikanaan jättäneet liikkeen, eivät kaikki – varsinkaan Ylä-Savon – vanhat heränneet voineet suhtautua nuoreen pappismieheen kovin varauksetta uudessakaan tilanteessa.

Sittemmin körttiläisten äänenpainot ymmärrettiin kyllä lukea juuri Hengellisestä Kuukauslehdestä. Ensimmäisten vuosikertojen myötä vahvistuivat sekä lehden toimittajan että heränneiden asema kirkossa ja yhteiskunnassa. Viimeistään 1900-luvun taitteessa kaikki pitivät lopulta, että Hengellisen Kuukauslehden ja sen toimittajan Wilhelmi Malmivaaran ääni oli herännäisyyden ääni.

Kiuruvesi, josta käsin Malmivaara toimi vuoteen 1892 saakka, osoittautui maakuntien rajamailla otolliseksi "tukikohdaksi" uudistaa koko kansanliikettä. Hengellisen Kuukauslehden toimittaja asui lehden syntyvaiheen ensimmäiset vuodet juuri Kiuruvedellä. Tärkeää oli myös se, että Kiuruvedellä oli tärkeä paikkansa vanhan herännäisyyden historiassa.

Malmivaaralle oli kovin merkityksellistä, että paikkakunnan jäljellä olevat muutamat vanhat heränneet olivat 1870-luvun lopulla pyytäneet nuorta Malmivaara papikseen. Vuosikymmeniä myöhemmin herännäisjohtaja muisteli näitä lämmöllä, vaikka "ukot" eivät sittemmin Malmivaaran toteuttamista uudistuksista niin perustaneetkaan.

Yhtä kaikki, lähdettyään vuonna 1892 Kiuruvedeltä Paavolan kirkkoherraksi, Malmivaara arveli viidenneksen entisistä seurakuntalaisistaan olevan heränneitä. Kiuruvedestä oli tullut Lapuan, Ylistaron tai Nurmon kaltainen herännäisseurakunta.

ILKKA HUHTA

Kirjoittaja on Joensuun yliopiston kirkkohistorian lehtori ja dosentti, joka on tutkinut
herännäisyyden 1800- ja 1900-luvun historiaa.