Lilja Lindholm

 

Aloitin kerran Aholansaaressa aamuseurojen puheen veisauttamalla Siionin virren ”On

tekemättä vielä mun parannukseni”. Tuo virsihän on aina ajankohtainen, koska emme

pääse parannuksessa alkua pitemmälle.

 

Nyt kuitenkin tuntuu, että tänä aamuna meitä tervehditään uudella kaiken kattavalla

armolla. Sitä miettiessäni tartun juhliemme tunnukseen ”Tule Kristus huomiseenkin”.

Pyyntö huokuu turvallisuutta ja toivoa.

 

Tämä päivä on saatu, sen voi jättää taivaallisen Isän käsiin. Nyt rukoillaan huomisen

puolesta, että Kristus ”tulisi huomiseenkin”, pitäydytään lupaukseen ”Minä annan teille

tulevaisuuden ja toivon”. Tätä toivoa olemme tulleet täältäkin hakemaan. – Jaakko Elenius

sanoi: ”Oikeat seurat ovat siellä, missä pyhä arkuus, hienovarainen lohduttaminen,

rukoileva henki ja hiljaisuus saa tilaa.”

 

Seuroja ja seurapuheita Paavo Ruotsalainenkin ajatteli vielä kuolinvuoteellaan. August

Oravala kertoo eräässä kirjassaan Ukko-Paavon suunnitelleen, että jos hän saisi vielä

puhua kansalle, ”hän varoittaisi kaikkia riidoista, joihin ovat sotkeutuneet ja kuluttavat

kallista aikaansa Herran työtä turmellen”.

 

Se on rukouksen paikka, sillä ilman rukousta kamppailemme vain itsemme ja oman

itsekkyytemme kanssa. Mutta rukouksessa saamme viedä asiamme Kristuksen hoitoon.

Niin mielemme rauhoittuu ja saamme pyytää Siionin virren tavoin ”Jumala armo anna, niin

että uskon voiman saan.”

 

Ei rukouksen tarvitse olla erityisen taidollinen eikä monisanainen, kyllä tuolla ylhäällä

tiedetään, mitä tarvitsemme. Meillä on elämänmittainen läksy oppiaksemme

ymmärtämään, että armoa ei tarvitse ostaa omilla ansioilla.

 

Kerran eräällä Turkin matkalla kävimme moskeijassa. Istuimme lattialla – eihän siellä

penkkejä olekaan. Ryhmästämme eräs mieshenkilö kysyi oppaalta: ”Mikä ero on

kristinuskon ja islamilaisuuden välillä?” Opas vastasi: ”En tiedä, en ole mitenkään

uskonnollinen.”

 

Kun tulimme pois moskeijasta, menin kysyjän vierelle kävelemään ja sanoin hänelle:

”Kristinuskossa meidän ei tarvitse ansaita taivasosuutta, Jumalan Poika ansaitsi sen jo

meille. Mutta islamilaisuudessa se on itse ansaittava.” Toivottavasti mies sai

kysymykseensä vastauksen.

 

Monet, ei-kristilliset uskonnot puhuvat siitä, mitä ihmisen pitäisi tehdä tai Jumalalle antaa.

Näin ihminen yrittää omilla teoillaan kurottautua Jumalan puoleen saadakseen

iankaikkisen elämän. Tällainen toivo tulevasta on täysin pettävällä pohjalla. Mutta toivo

taivaan kansalaisuudesta on lahja, jonka saamme – vain Kristuksen ansion tähden, ja hänen varaansa jättäytymistä meidän pitäisi oikin erikseen opetella. Sillä todellisuudessa Herra Jumala on kääntynyt ihmisen puoleen pitkäperjantain ja pääsiäisen tapahtumissa antaessaan ainoan poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Saamme jättää rikkomuksemme ja taakkamme ristin juurelle. On hyvä muistaa, että vapauteen Kristus vapautti meidät.

 

Kristinoppi sanoo uskosta: ”Kristukseen uskomme, kun ikävöimme hänen luoksensa.” Siis

usko ylläpitää ikävöintiä armon osallisuuteen. – Ikävöivä usko toivoo, että sillä viimeisellä

veräjällä puomi on auki.

 

Efesolaiskirjeessä muistutetaan, että ”meillä on lunastus Hänen verensä kautta,

rikkomusten anteeksiantaminen Hänen armonsa rikkauden mukaan.” Samalla on hyvä

muistaa Viljo Porkolan sana: ”Vain Kristus pelastaa. Ja syntisen ihmisen ja Kristuksen

väliin ei saa panna mitään.” – Huomaan, että minun on itseänikin muistutettava siitä, että

Jumala ei tarvitse minultakaan lahjoja, eikä tuliaisia.

 

Jostain kirjasta löytyy tällainenkin sana: ”Herra tekee suurimpia töitänsä. Silloin kun

ihminen on avuttomimpana Hänen kasvojensa edessä, on Hänen apunsa aina suurin ja

ihmeellisin.”

 

Jospa oppisimme turvautumaan Siionin virren rukoukseen:

 

Minulle sokealle Käy, Jeesus, taluttajaksi,

Ja taitamattomalle Taidoksi tieksi, neuvoksi.

Sydäntä verelläsi Synnistä puhdista,

Sen pyhittämänäsi Suo rauhaa nauttia.

Elämän leipää syötä Ja näytä taivaan tie.

Käy taipaleelle myötä Ja kirkkauden maahan vie