Saarna Outi Uusimäki

Saarna pdf-muodossa.

sunnuntai 16.7.2023
messu klo 10.00
Outi Uusimäki

 

Tämän sunnuntain evankeliumi on Markuksen evankeliumin 10. luvusta. Nousemme sitä kuulemaan.

Kun Jeesus lähti jatkamaan matkaansa, muuan mies tuli juoksujalkaa, polvistui hänen eteensä ja kysyi: »Hyvä opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta perisin iankaikkisen elämän?» Jeesus vastasi hänelle: »Miksi sanot minua hyväksi? Ainoastaan Jumala on hyvä, ei kukaan muu. Käskyt sinä tiedät: älä tapa, älä tee aviorikosta, älä varasta, älä todista valheellisesti, älä riistä toiselta, kunnioita isääsi ja äitiäsi.»

»Opettaja, kaikkea tätä olen noudattanut nuoresta pitäen», vastasi mies. Jeesus katsahti häneen, rakasti häntä ja sanoi: »Yksi sinulta puuttuu. Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa. Tule sitten ja seuraa minua.» Mies synkistyi näistä sanoista. Hän lähti surullisena pois, sillä hänellä oli paljon omaisuutta.

Jeesus kääntyi, katsoi opetuslapsiinsa ja sanoi: »Kuinka vaikea onkaan niiden, jotka paljon omistavat, päästä Jumalan valtakuntaan!» Opetuslapset hämmästelivät hänen sanojaan, mutta Jeesus jatkoi: »Lapseni, Jumalan valtakuntaan on todella vaikea päästä. Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan.» Opetuslapset olivat yhä enemmän ihmeissään ja kyselivät toisiltaan: »Kuka sitten voi pelastua?» Jeesus katsoi heihin ja sanoi: »Ihmiselle se on mahdotonta, mutta ei Jumalalle. Jumalalle on kaikki mahdollista.»

Jos sinulla olisi mahdollisuus hetkeen hiekkatien laidassa, kasvotusten Jeesuksen kanssa, miten käyttäisit sen hetken? Mihin hakisit vastausta? Ehkä elämäsi suurimpaan kipuun. Johonkin, mitä sinulta puuttuu tai johonkin, mitä on aivan liikaa.  Etsisit ehkä merkitystä tunteihisi, hetken rauhaa levottomaan mieleesi. Pyytäisitkö terveyttä tai sitä, että tulisit toimeen, taloudellisesti tai ihmisten kanssa. Kuiskaisitko suurimman pelkosi tai toiveesi. Kysyisitkö, kelpaanko. Tai että selviydynkö elämän mustista pisteistä, joissa kaikkea on aivan liikaa? Surua, ahdistusta, vaatimuksia, elämän epäoikeudenmukaisuuksia.

Saattaisit haastaakin Jeesuksen, lataisit pöytään pahimmat epäilyksesi, parhaat argumenttisi siitä, että kaikki on mieletöntä. Kysyisit, missä on kaikki korkeimman voima ja valta, kun maapallo ei näytä pysyvän hengissä, rauhaa ei pystytä säilyttämään eikä elämä suinkaan ole edes kohtuullisen hyvää jokaiselle ihmiselle ja kaikelle luodulle.

Opettajansa kohtaava mies käyttää hetkensä Jeesuksen seurassa oman elämänsä tärkeimpään kysymykseen; miten pelastun, miten pääsen Jumalan valtakuntaan.  Päivän evankeliumi on tiivistä ja vahvaa puhetta, provosoivaakin. Jotain on liikaa ja jotain puuttuu. Jeesus luettelee listan käskyjä, joiden täydellinen noudattaminen on mahdotonta. Mutta mies toteaa noudattaneensa tätä kaikkea. Siis aivan kaikkea.

Jeesus jatkaa samaa rataa. Mene ja myy kaikki. Siis aivan kaikki. Kun kuvaan lisätään vielä kameli, jonka on helpompi mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan, opetuslasten hämmennys tuntuu ainoalta mahdolliselta reaktiolta. Evankeliumin kuulijan eteen on piirtynyt mahdottomuuksien ja tavoittamattomien ääripäiden sarja.

Tuossa sarjassa huomion keskipisteeseen nousee rikkaus, raha, omistaminen. Niin, sellainen ominaisuus rikkaudella on, että se päätyy usein keskipisteeksi. Olipa sitä paljon tai aivan liian vähän. Kun rahaa on, kasvaa riski siihen, että syntyy kädet sitovia suhteita, valtaa toisten yli, jalustoja ja asemia, palkintoja. Kun rahaa ei ole, kasvaa riski siihen, että syntyy elämää hallitsevaa eristyneisyyttä, voimattomuutta, häpeää, velkoja.

Rikkaus tuntuu edustavan evankeliumissa muutakin kuin rahoja ja tavaroita. Jotain on selvästi liikaa. Miehen omaisuus edustaa kaikkea sitä, mihin hän, sinä ja minä olemme ripustautuneet ja kiinnittyneet liikaa. Jotain mikä vetää puoleensa ja sitoo huomion. Sitoo myös kädet, sydämenkin. Sillä listalla raha ei suinkaan ole ainoa tekijä.

Myös hyvät asiat ja tarkoitukset voivat kiinnittää liian tiukasti ja väärällä tavalla. Ihmisiin voi ripustautua liikaa, samoin työhön. Elämän peilit ovat myös koukuttavia. Niin konkreettiset, kehoa mittailevat peilit kuin menneisyyteen katsovat, murehtimiseen kutsuvat henkiset kuvastimetkin. Entäpä auttajan rooli, sekin saattaa huomaamatta muodostaa valta-asetelman; toinen antaa yläpuolelta sen sijaan, että todella asettuisi rinnalle. Omaan hengellisyyteensäkin voi jäädä jumiin. Vahva hurskaus tai ylikorostunut synnintunto saattavat nekin kiinnittää katseen tai sitoa huomion niin, että asian ydin unohtuu.

Mutta palataan päivän kohtaamiseemme. Jeesus kehottaa miestä myymään kaiken ja antamaan rahat köyhille. Onko tämä suoraviivainen toimintaohje jokaiselle, jolla pankkitilin saldo ylittää nollan? Tuskin. Rivien välissä on syvempää huolta rikkauden luonteesta. Samalla on kuitenkin todettava, että viesti on vahva aivan riveilläkin. ”Anna köyhille.”

Kun äsken katselimme rikkauden luonnetta, tekee mieli pysähtyä hetkeksi myös köyhyyden luonteen äärelle.  Köyhyys on mahdollisuuksien puutetta, ei siis vain omaisuuden puutetta. Se voi olla materiaalista, kulttuurista tai sosiaalista, mutta aina se on rajaavaa. Puuttuu mahdollisuus osallistua tai vaikuttaa ympärillään toteutuvaan elämään. Mahdollisuuksien puute ajaa ihmisen helposti marginaaleihin, laitamille.

Keskeltä katsoen nuo marginaalit ovat usein kaukana, laitamille on pitkä matka. Mutta linkki on aina olemassa. Jokainen meistä voi jollain tavalla ja jossain kohtaa elämää päätyä marginaaliin, sillä me jaamme joitakin elämän perusasetuksia. Me jaamme haavoittuvaisuuden; yksi käänne voi muuttaa kaiken totutun salamannopeasti tai vähitellen hivuttaen. Me jaamme tarvitsevuuden toisiamme kohtaa. Jos elämä heittää totaaliseen yksinäisyyteen, materiaalinen omaisuus ei pidä meitä poissa marginaaleista. Me jaamme ominaisuuden tehdä virheitä. Kyvyn sekoittaa asiamme aivan ilman ulkopuolista vaikutusta. Me jaamme tarpeen hoivalle. Eri kohdissa elämää toisten hoiva on meille välttämätöntä, hengissä selviytymisen edellytys. Ja lopulta me jaamme kuolevaisuuden. Kaikki sen kysymykset, ahdistukset, väistämättömyyden.

Jos joku näistä elämän perusasetuksista horjahtaa pahasti, kuka tahansa voi löytää itsensä marginaaleista. Köyhyyttä asuu myös rikkauden takana.

Mitä Jeesus lopulta mieheltä haluaa? Kuunnellaanpa keskustelu pikakelauksena mutta loppuun asti. Ensin käskyjen avulla kehotus elää ihmisiksi. Sitten kehotus vapauttaa itsensä elämää liikaa sitovista kahleista. Sitten kehotus olla rinnalla siellä missä tarvetta on, lieventää kärsimystä. Ja kaikki tämä johtaa yhteen: ”Tule sitten ja seuraa minua.” Seuraa, siis lähde liikkeelle. Jaa työni ja elämäni, tapani olla ja kohdata.

Jeesuksen tapa olla ja kohdata oli rakkaudessaan radikaali. Ei ollut inhimillistä ongelmaa, joka olisi pitänyt hänet poissa, etäällä. Ei marginaalia, jolta hän olisi ummistanut silmänsä, kiertänyt kaukaa, toivonut toisten hoitavan. Hän ylitti kaikki aikansa ennakkoluulot, jakoi ruokapöydän laitamilla kulkijoiden kanssa, puhui toisten halveksumille, mutta puhui hän myös fariseuksille ja kirjanoppineille. Joku hänen seuraajistaan saattoi paheksua sitä, mutta Jeesushan puhui ja kohtasi vaikka kuka olisi paheksunut.

Jeesus ei kavahtanut erilaisuutta. Me usein kavahdamme, se on myönnettävä. Saatamme sanoa, että rikkautta se on, erilaisuus, mutta todellisuudessa kierrämme sen kaukaa. Tai äärimmillään hyökkäämme sitä vastaan. Rehellisyyteen pyrkivä oman sisimmän katselu saattaa paljastaa, että erilaiset mielipiteet, tapa nähdä maailma tai elää siinä tarkoittavat joskus meille uhkaa, vierautta, pelkoa.

Olisiko niin, että Jeesuksen seuraaminen tarkoittaa rohkeutta asettua vuorovaikutukseen, vaikka ei ymmärrä. Altistua kohtaamiselle, vaikka ei tunnista samankaltaisuutta. Olisiko hyväksyttävä se, että toinen jää meille aina salaisuudeksi, on aina jotain meidän tulkintaamme enemmän. Ja silti niin samanlainen jaetussa ihmisyydessä. Riittäisi jo pitkälle, että myöntäisin pelkoni, tavoittelisin lisääntyvää ymmärrystä ja ennen kaikkea lisääntyvää ystävyyttä ja myötätuntoa.

Ajattelen, että myötätunto oli perusasetus Jeesuksen tavassa kohdata.  Myötätunto on yhden määritelmän mukaan tunnetta, tietoisuutta ja toimintaa. Se pyrkii hyvään, pyrkii lievittämään kärsimystä ja kulkemaan rinnalla. Myötätunto saa välillä ivallisia, vaaleanpunaisia leimoja osakseen. Sitä pidetään liian pehmeänä puheena, itsehoito-oppaiden höttönä. Mutta Jeesuksen myötätunnossa ei ollut mitään ohutta eikä imelää. Se oli asenne, joka kuvasi perustavanlaista osallistumista toisen tilanteeseen, toisen kärsimykseen.

Jos Jeesuksen seuraaminen, kristittynä tässä maailmassa eläminen on tämän asenteen ja olemisen tavan jakamista, kuinka valmiita me olemme siihen? Tunnetta, tietoisuutta ja toimintaa. Ne vaativat joskus kapinaa. Muutoksen vaatimista olemassa olevia rakenteita vastaan. Kohtaamisia, jotka eivät mahdu sovinnaisuuksien muotteihin. Keskusteluja, joissa joutuu vastakkain täysin toisenlaisen ajattelun kanssa. Todellisen elämän rosoisuuden ja moninaisuuden sietämistä ja jakamista.

Jos olet viime aikoina kulkenut maastoissa, joita ovat värittäneet kuoleman suru, sairauden pelot, toimeentulon haasteet tai aivan liian iso elämän taakkojen yhteissumma, toivon, että olet kohdannut myötätuntoa. Että joku on pysähtynyt, nähnyt ja kuullut, antanut sinun olla kaikkinesi. Tämän kaltaisia elämän isoja kuoppia olemme ehkä jo oppineet toisissamme kohtaamaan ja totisesti hyvä niin. 

Mutta entä siellä, missä elämä on mennyt tosissaan rumaksi ja totuus on tarua ihmeellisempää. Siellä missä surut ovat epäsovinnaisia ja oma panos elämän vyyhtien syntymisessä kiistatonta, riittääkö siellä myötätuntoa? Jaksamme sietää itseämme ja toisiamme myös siellä, missä kaikki tuntuu vieraalta ja ihmisyyden rosoisuus on vastenmielistä. 

Jeesus esittää evankeliumissa siis kutsun. Tule ja seuraa. Mutta millä tavalla hän kutsun esittää? Miten hän kohtasi rikkaan miehen, miten hän kohtaa sinut ja minut? Evankeliumin sanoin, Jeesus katsahti häneen, rakasti häntä ja sanoi. Siis katsoi, rakasti ja sanoi. Noissa teon sanoissa tuntuu olevan meille kaikki. Katse. Se syvä näkeminen, joka meiltä niin usein tuntuu puuttuvan. Katse, joka lempeästi hyväksyy, ottaa vastaan, jää rinnalle, vaikka näkee kaiken. Joka puhuttelee järkeä syvemmällä, kehossa ja sydämessä.

Katsoi, rakasti ja sanoi. Kaiken näkemisen jälkeenkin tulee rakkaus. Ei toisen tunteita säästävä, tosiasioita väistelevä, vaan brutaalin rehellinen rakkaus. Sellainen, joka yhtä aikaa haastaa ja lupaa mutta aina lempeästi. Rakkaus, joka laittaa ihmisen tajuamaan, että omassa voimassaan ei tässä elämässä pärjää. Että sydän kaipaa yhteyttä suurempaan, yhteyttä syvemmälle. Yhteyttä Jumalaan, lähimmäiseen ja omaan itseensä.

Katsoi, rakasti ja sanoi. Tulee myös sanoja. Viisaita, näköaloja avaavia, vahvistavia sanoja. Paljastavia ja koetteleviakin sanoja, katumukseen kehottavia sanoja. Mutta samalla tien tarjoavia, lupauksen sisältäviä sanoja.

Olemme viipyneet evankeliumin äärellä rikkauden luonteessa, köyhyyden luonteessa, Jeesuksen seuraamisen ja kutsun luonteessa. Kaiken kuitenkin summaa viimeinen keskustelu. Opetuslapset kysyvät yhä hämmentyneempinä, ”kuka sitten voi pelastua”. Jeesuksen vastaus kuuluu »Ihmiselle se on mahdotonta, mutta ei Jumalalle. Jumalalle on kaikki mahdollista.»

Ollaan jälleen ääripäässä mutta aivan ytimessä. Ihmiselle mahdotonta, Jumalalle mahdollista. Se kertoo olennaisen pelastuksen luonteesta ja Jumalan luonteesta. Kysymys ei olekaan siitä, millä ehdoilla, minkälaisilla omilla voimavaroilla tai minkälaisten saavutusten perusteella ihminen pelastuu. Kysymys on siitä, kuka pelastaa.

Kenen puoleen huudat, kun elämän kasaamat kahleet eivät tunnu irtoavan. Kenen katsetta etsit kulkiessasi elämän marginaaleissa. Kenelle kuiskaat hiekkatien laidassa, elämäsi tärkeimmässä kohtaamisessa suurimman kipusi ja syvimmän kaipauksesi huomisen toivosta. Kun katse kiinnittyy Kristukseen, mahdottomuudet ja tavoittamattomat ääripäät sulavat pois. Hän katsoo, rakastaa ja sanoo: ”Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.”