Anna-Riitta Pellikka

Puhe pdf-muodossa.

sunnuntai 3.7.2022
päätösseurat klo 13.30
Anna-Riitta Pellikka

”Pienen lapsen kanssa eläminen on hyvin yksinkertaista: lapsi tarvitsee rakkautta, ruokaa, lämpöä ja puhtautta, tässä järjestyksessä.” Tuolla lauseella lähetti viisas lastenhoitaja tuoreen äidin uudenlaiseen arkeen, sen iloon ja vastuuseen. Kolmen vuosikymmenen aikana olen sekä jakanut että tutkistellut sydämessäni tuota kohtaamista ja siinä sanottua.

Lauseessa lyövät kättä yleinen ja erityinen ilmoitus, niin hyvin sen sisältö vastaa Jeesuksen sanoja Matteuksen evankeliumissa: ”Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.” (Mt.25:35–36)

Nuo evankeliumin sanat kuvaavat rakkautta ja tekoja, jotka kulkevat meidän välillämme. Niistä syntyy arkirakkaus, mikä lomittuu siunaukseen: sen jakamiseen ja kohteena olemiseen. Vaikka apu ja lohdutus toteutuvat niin hiljaa, etteivät hyvän tekijät itsekään tätä huomaa, ei se tapahdu tyhjiössä, vaan ajassa ja paikassa. Luomakunnassa luotuna oleminen on paikka, missä Jumala meidät armollaan kohtaa, ja tuota armoa kulkee välillämme. Arjessa toteutuu jatkuva luomistahto, mihin meidät on kutsuttu mukaan. Niin on tapahtunut täällä juhlillakin ravinnossa, puitteissa ja yhdessä olemisessa. Kiitos hyvyyden välittämisestä.

Toinen lauseesta kasvanut verso onkin se, miten me kaikki jaamme samat perustarpeet kuin pieni lapsi. Vaikka maailma uhkaa sirpaloitua edelleen monella tavoin, liitymme yhteen elämän perustarpeissa, ja niitä meidät yhdessä on kutsuttu vaalimaan, hoitamaan ja jakamaan. Tässä tiedämme olevamme sidottuja kumppanuuteen Luojan, toisten ihmisten ja luomakunnan kanssa, mutta tiedämme myös, etteivät jälkemme maan kamaralla tai toistemme kohtaamisissa aina kirkasta kaikkivaltiaan Jumalan tahtoa, vaan voivat huutaa taivaaseen maan päältä.

Arkirakkaus ei kuitenkaan ole ainoa turvamme. Lohdutus ja toivo ovat meitä ja tekojamme suurempia, koska tämän luodun pohjana ja äärien takana, sen alussa ja lopussa meistä pitävät kiinni Kristuksen haavoitetut kädet. Jumala ei rakasta meitä sen mukaan, miten hyvin käyttäydymme, huomaamme toisia tai palvelemme. Anteeksianto on Hänen rakkauttaan, joka sulkee meidät Kristuksen pyhyyden turvaan kuin kastemekko pienen ihmisen. Siinä meidät on puettu sen valtakunnan asuun ja olemiseen, minne teemme matkaa yhteisessä ajassa. Tämä rakkaus tulee sieltä, minne se meitä vie, ja sitä voisi arkirakkauden rinnalla kutsua Pyhäksi rakkaudeksi, klassisesti Jumalan ihmiseen kohdistamaksi agapeksi, koska me tarvitsemme käsitteitä, että voisimme ymmärtää Jumalasta edes sen verran kuin on mahdollista.

Arkirakkauskaan ei perustu täydelliseen onnistumiseen, vaan yhteyteen, mihin on mahdollista tulla, vaikka tekisikin mieli vetäytyä piiloon toisen katseelta. Joskus on tarpeellista pudota alas omista korkeuksista tai kömpiä esiin pettymysten alta, tulla autettavien joukkoon tavalla tai toisella siipeensä saaneena. Kristuksen katseen alla ei ole hyvien auttajien ja surkeiden autettavien ryhmää, vaan kuulumme yhteen Hänen apunsa varaan. Joskus rakkauden ymmärtäminen edellyttää omien perusolettamusten muuttumista, vahvan sijasta autetuksi tulemista. Me emme voi rakastaa ketään ylhäältä päin, hyvinvoinnista jakaen kyllä. Meidän välinen rakkautemme elää parhaimmillaan vastavuoroisesti. Yhtä tärkeää on olla rakkauden kohteena kuin se, että omalla rakkaudella on vastaanottaja.

Rakkaus — niin suhteessa Jumalaan kuin toisin ihmisiin — kasvattaa meitä kahteen suuntaan. Huomatuksi ja hyvin kohdelluksi tuleminen vahvistaa kykyä luottaa toisiin, mikä puolestaan antaa rohkeutta tehdä omalla paikalla maailmassa se, mikä on tarpeen ja mahdollista. Kyky luottaa ja toimia ovat erityisesti muutoksissa tarvittavia voimavaroja. Tällä on toki pohjansa kiintymyssuhdeteoriassa, mutta edelleen yleinen ja erityinen ilmoitus kulkevat samaan suuntaan. Harva meistä ymmärtää rakkautta muuten kuin arkeen maadotettuna.

Kristuksessa Jumala tuntee meidät kokonaisina ihmisinä. Tuossa Matteuksen evankeliumin kohdassa hän itse sanoo olevansa läsnä siellä, missä tarvitaan arjen apua ja lohdutusta. Uskossa, arjessa huomatuksi tulleessa, Kristus on läsnä. Lohdutetuksi, rakastetuksi tuleminen rakentaa luottamusta, uskoa ja tämä pitää elossa toivoa. Niin ovat edelleen yhdessä nämä kolme sekä ihmisten että Jumalan edessä.

Kun lähdin ensimmäistä kertaa kotiin vanhempana, en osannut aavistaa, millaiseen maailman lapseni ja heidän lapsensa kasvavat. Yhtä vähän tiedän, mitä tuleva vuosi tuo eteemme. Viisautta on jäädä yhdessä näkyvän ja näkymättömän edessä armon varaan, elämään todeksi rakkautta arjen ja Pyhän edessä.

Jakakaa mitä, olette saaneet, ja jos jokin on meillä mennyt ohi onnistumisen tai jäänyt kesken, korjatkaa se kohdallanne. Katsokaa vaikka vielä lähtiessänne vieressä kulkijaa, tuttua tai tuntematonta silmiin. Se on ensimmäinen rakkauden teko, jota ilman kenenkään ei soisi jäävän.

Vielä ennen lopun kiitosvirttä polvistumme pyytämään siunausta. Laskeudu rauhassa maahan, jos voit. Saat myös hyvällä mielellä jatkaa istumista tai seisomista, jos se on sinulle parempi.

Pyhä Jumala,

liitymme edessäsi kristikuntasi vanhaan rukoukseen:

Sinä siunattu Herra! Sinä olet ravinnut minua lapsuudestani saakka, sinä ravitset kaikki, jotka elävät! Anna meille, mitä tarvitsemme pysyäksemme itse hengissä ja voidaksemme aina jakaa jotain keskenämme. Tähän pyydämme siunaustasi:

Herra siunaa meitä ja varjele meitä.
Herra kirkasta kasvosi meille ja ole meille armollinen.
Herra käännä kasvosi meidän puoleemme ja anna meille rauha.
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
Aamen.