Urpo Karjalainen

Lataa puhe pdf-muodossa.

Avaran armon identiteetti

Maailmankirjallisuuden kenties tunnetuin identiteetin ilmaus kuuluu Toisen Mooseksen kirjan mukaan seuraavasti: ”Herra Jumala sanoi Moosekselle: Minä olen se, joka olen.” (2. Moos. 3:14.) Tähän majesteettiseen manifestiin sisältyivät ikuiset unelmat vapaudesta, oikeamielisyydestä ja armosta, siis laki ja profeetat. Herättäjäjuhlilla näihin yleviin utopioihin, jotka samalla ovat syntisen perusoikeudet, yhdistyy myös veisaamisen oikeus. Kyllä syntinenkin veisata saa. Tästä nyt on kyse.

Hyvät juhlavieraat näissä Nivalan herättäjäjuhlien aattoseuroissa: minä haluan puhua teille nyt identiteeteistä. Sanakirjamääritelmien mukaan identiteettejä on monia: niitä on vaikkapa filosofiassa, mielen filosofiassa, psykologiassa, yhteiskuntatieteissä, matematiikassa, kulttuureissa sekä virtuaalisessa maailmassa. Erityisesti psykologiassa identiteetillä ymmärretään ihmisen käsitystä itsestään. Yksi omista identiteeteistäni on herättäjäjuhlat. Olen pitkän Herättäjä-Yhdistyksen työurani aikana ollut kolme kertaa sairauslomalla. Ne ovat osuneet joka kerta herättäjäjuhlien aikaan: 1997 Kouvola, 2004 Ylistaro ja viime kesänä Tampere. Siksi on hienoa olla jälleen mukana. Juhlat ovat nyt alkaneet. Toivottakaamme kestävän ystävyyden vallitessa toisillemme ikuisia herättäjäjuhlia, vaikka alkujaan tämä toive oli kiukustuneen teinin toivotus omille vanhemmilleen: minä toivotan teille ikuisia herättäjäjuhlia!

Kuka sinä olet? Nykyisin ollaan hyvin tarkkoja eri ihmisryhmien identiteettirajoista. On osattava käyttäytyä hienovaraisesti ja kunnioittavasti, ettei missään tapauksessa sen enempää tarkoituksellisesti saati huomaamatta loukkaisi kenenkään toisen identiteettiä, eikä, uutta sanaa mukaillakseni, maalittaisi ketään. Erilaisten tilanteiden ja tapahtumien järjestämisessä joudutaan laatimaan ohjeistuksia, ettei kukaan tulisi loukatuksi, ja ettei kenellekään tulisi paha mieli. Mutta keitä me herättäjäjuhlaväki oikeastaan olemme, ja mitä me ajattelemme itsestämme täällä avoimen taivaan alla, armossa avarassa?

Meille voi olla aika vaikea määrittää tai löytää edes pienintä yhteistä nimittäjää, ainakin aiemmin koulumatematiikassa käytössä ollutta ilmaisua tapaillakseni. Siionin virret voisi olla jonkinlainen yhteinen side, mutta kaikesta huolimatta me olemme ihmisinä erilaisia toisistamme poikkeavine mielipiteineen, ja kun erilaisuus kasvaa, asioista tulee entistäkin monimutkaisempia. Tämän vuoksi omien, kenties keskenään riitelevien identiteettien selvittelemisen asemesta keskittykäämme sen kysymiseen, mitä on olla armossa avarassa.

Armossa avarassa on Suomen kielen sijamuodoista inessiiviin, sisäolentoon, kirjoitettu ilmaus. Armoa, jonkinlaista olemisen perustaa määritellään adjektiivilla avara. Olemme kuin sisällä jossakin suuren, mittaamattoman armon vaikutuskentässä. Ilmaus muistuttaa aiempaa kirkkoraamatun käännöstä Paavalin ilmauksesta ”olla Kristuksessa”, joka nykyisessä kirkkoraamatussa loivenee, ja oman ymmärrykseni mukaan haalistuu sanonnaksi ”olla Kristuksen yhteydessä”.

Armon avaruus ja Kristuksen rakkauden ja hyvyyden määrä olivat Paavalin käsityksen mukaan jonkinlaisessa suhteessa synnin määräävään otteeseen ihmisen elämässä. Paavali kirjoitti aikoinaan jopa siten, että missä synti on kasvanut tai kasvamassa suureksi, siinä armo, sekin paljastuu jotenkin noususuhdanteisena, ja jokaisessa tällaisessa tapauksessa jopa ylenpalttisena. Tästä siis näyttäisi seuraavan, että, inhimillisesti mitattuna, mitä pahempi tai syvempi on Kristukseen turvautuvan syntisen lankeemus tai synnin tila, sitä laajempi, mittaamattomampi ja arvaamattomampi on armon rajaton, laskelmoimaton ylenpalttisuus.

Olemme historiassa edenneet lähes kahden vuosituhannen päähän niistä ajoista, kun kristinusko alkoi kasvaa eroon juutalaisuudesta. Kulttuurinen matka on ollut pitkä eikä se vielä ole tullut valmiiksi eikä päätökseensä. Kun ollaan armossa avarassa, joudumme myöntämään, että meidän kristittyjen kesken, sama pätee myös herännäisyyden sisällä, ollaan yhteiskunnallis-eettisistä kysymyksistä aika tavalla erimielisiä. Jos jonkinlaisen lyhyen näkemyksen tästä aihepiiristä voisi esittää, se olisi kenties siinä, että yksi linja, kenties jonkinlainen pääasiallinen valtauoma, meidän kristittyjen ja myös heränneiden parissa on varmaankin ihmisoikeuslinja: evankeliumin toteutuminen ja toteuttaminen, armon avaruus, nähdään tämän linjan mukaisesti niissä pyrkimyksissä, joilla nostettaisiin ja nostetaan ihmisiä yhteiskunnan marginaaleista, hämäristä ja varjoista, keskelle ja valoon. Tästä linjasta, mikäli tämä kuvaa myös länsivaltojen yhteiskuntien sotien jälkeistä rakentamista, taisi, sivumennen huomautettuna Putin lausua hiljan haastattelussa, että lännen liberaalit ovat epäonnistuneet, ja että yhteiskunnat ottavat uudet suunnat. Antaa tämän valtapoliittisen asian kuitenkin kulkea nyt omillaan.

Puheeni päälinjassa, avaran armon identiteetin kysymisessä, en kuitenkaan jaksa ajatella, että armon avaruus pelkistyisi ainoastaan pelkäksi kirkolliseksi ihmisoikeuslinjaksi ja -puheeksi. Tämä ihmisoikeuslinja on moraalinen linja, sellaisena se voi olla oikeakin, mutta evankeliumi lienee olemukseltaan myös jotakin aivan muuta kuin jatkuvasti itse kenellekin uutta kuormaa antava eettinen velvoite. Se sielun pimeys, johon kuka tahansa voi oman elämänsä epätoivon hetkessä suistua ja vajota, ja vajoaakin, tuskin poistuu sillä epätoivolla, kun muistaa, kuinka huonosti olen hoitanut eettiset velvoitteeni toista ihmistä kohtaan.

Kun Jumala puhui Moosekselle, paljon jäi selittämättä, paljon jäi salaisuudeksi. Ajattelen, että evankeliumin kapeassa ytimessä, Kristuksen laupeudessa minua kurjaa syntistä kohtaan, on samankaltaista kunnioitusta herättävää salaperäisyyttä, jota ei voi ulkoa päin tutkia. Tästä syystä arvelen, ettei armo ole koskaan ollut moraalia, eikä se edelleenkään ole moraalinen yksikkö. Tässä tullaan evankeliumin kapeaan ytimeen, sen henkilökohtaiseen kärkeen, yksilön ja Kristuksen kohtaamiseen sielun pimeässä yössä, jolloin aamun säteet ovat vielä kaukana, ja jolloin pimeyden voimilla on ote. Kenties tässä pimeyden tilassa meitä voivat lohduttaa Ukko-Paavon sanat: ”Sinä Herra, sinä näet nyt sota-aseeni poispannuksi, ja tiedät kuinka minulle tarpeellisin on.” Ja muistakaamme lohduksemme Pudasjärven emännän sanat: kesässä on kaksi hyvää, uudet perunat ja herättäjäjuhlat.