Tarja Vehkaoja
Katson kulahtanutta valokuvaa. Sen ottamisesta tulee tänään kuluneeksi tasan 35 vuotta. Kuva on Laukaan herättäjäjuhlien pellolta. Nuorisojoukko loikoilee pellolla. Osa pureskelee heinäkorsia nojaillen toisiinsa tiiviissä rykelmässä. Taustalla linja-autorivi. Kyseessä on rippikouluryhmä isosineen hengailemassa juhlakentän liepeillä.
Muistan tunnelman, joka kuvastakin välittyy: Saa olla sellaisena kuin on, saa osallistua, saa tutkailla, saa hengailla. Tuolloin sain kokea välähdyksen siitä, mitä tarkoittaa, että katto on korkealla, seinät leveällä ja armo avara. Muistan myös, miten meitä luotsaavilla aikuisilla oli aikaa meille ja tuntemattomillakin lämmin hymy. Ei se aikuisten aika ollut niinkään kristillistä kasvatusta vaan sitä voisi kuvata yhteyteen rakastamiseksi.
Nykyisessä työssäni erityisnuorisotyön ohjaajana on vuosien varrella vain kirkastunut se yksinkertainen asia, etteivät lapsemme ja nuoremme paljon pyydä – vain aikuisen aikaa, tunnetta, ettei ole tarpeeton ja toivoa. Sitä, että kun pimeimpänä hetkenä elämästä katoaa tarkoitus ja kuva omasta itsestä hämärtyy, joku on rinnalla välittämässä ja muistuttamassa pienestä toivon liekistä - tuosta elämänkipinästä, joka ei koskaan sano: ” Ei kannata”.
Noiden Laukaan ensimmäisten herättäjäjuhlieni jälkeen on lukuisia muita juhlia, joilta muistan paljon teltassa huonosti nukuttuja öitä, terveyskeskuksen päivystyskäyntejä, lasten toimintapisteissä rientämistä ja paluumatkojen tulostenippuja seurapuheista, joita kentällä ei ehtinyt kuulla. Ja kuitenkin - sydämeen juurtuneen kaipauksen, joka laittaa saapumaan juhlille yhä uudestaan.
Näitä Sotkamon juhlia olen saanut olla valmistelemassa ja viivähtänyt sen vuoksi usein tällä kentällä. Pieni sotkamolainen sählykerholainen kysyi minulta jo talvella pää kallellaan:- Saako sinne juhlille tulla? – Saa tulla, saa olla! Nämä ovat meidän kaikkien yhteiset juhlat, joilla voi piipahtaa tai jäädä.
Sinulle juhlille jo saapuneelle toivon, että kaikkien yksilöllisten kipujen ja pelkojen keskellä ja kaikkien yhteiskunnallisten kärsimysten keskellä, voit hetkeksi istahtaa ja antaa katseesi vaeltaa Pirttijärven laineilla. Noille laineille on viime aikoina ilmestynyt aivan uudenlaisia kalastajia veneineen. Pieniä ja vähän isompiakin poikia erilaisine haaveineen ja pyydyksineen saalistamassa radalta ulos singahtaneita frisbeegolf-kiekkoja. Onhan tämä juhlakenttä arkisemmassa asussaan suosittu frisbeegolfrata. Voi sitä riemua, kun haaviin tupsahtaa kaunis oranssikylkinen, 170 grammainen kiekko!
Oikealla puitten lomasta pilkistää kaarisilta. Tuo silta saa tämän viikonlopun aikana kokea monet askeleet ja monen kulkijan tuntemukset. Erityisesti nuoret vaeltavat sitä edestakaisin majoituskoululleen ja tapahtumapisteisiin. Heitä voimme saatella siunaavin silmäyksin täältä kentältä Aale Tynnin runon sanoin:
”Ja Jumala sanoi: Toisille annan toiset askareet,
vaan sinulta lapseni, tahdon, että kaarisillan teet.
Sillä kaikilla ihmisillä on ikävä päällä maan,
ja kaarisillalle tulevat he ahdistuksessaan.
Tee silta ylitse syvyyden, tee, kaarisilta tee,
joka kunniaani loistaa ja valoa säteilee.”
Sillalta voit antaa katseesi siirtyä juhlakentän mäntyristiin. Ristin pitkospuuteema johdattaa ajatukset soille ja ihmismielen hiljaisuuteen. Sinne, mistä Aaro Hellaakoski on todennut:
”Täällä on kosket ja metsien maa,
polkuja niukasti poljetuita,
nevoja joille johdattaa,
yksinäisiä pitkospuita.”
Ristin pitkospuut saattelevat yksinäisen mielen Jumalan luo. Jumalan, joka on kipujen ja sairauden tuttava. Jumalan, joka samaistuu heikkoihin, asettuu häviäjien puolelle ja kärsii ristillä. Jumalan, jolle ei ole olemassa häirikkönuoria, vaan nuoria tärkeine kysymyksineen. Jumalan, joka ottaa kaikenlaiset lapset syliinsä ja Jumalan, jolle ei ole toivottomia tapauksia, vaan toivonsa hukanneita ihmisiä.
Niiltä Laukaan juhlilta, joilta haalistunut kuvamuistoni säilyy rakkaana, on toinenkin muisto: Valkoinen risti Raamatun välissä. Ei nuorella kulkijalla ollut montakaan kolikkoa taskussa, mutta kaunis risti tarttui mukaan ja ristissä yksinkertainen teksti: ” Jumala on Rakkaus”. Sen Rakkauden varaan saamme täälläkin kentällä jäädä. Sen Rakkauden haastamana voimme lähteä liikkeelle - syöksyä pää edellä elämään, vaarojen syliin, hengittää syvään, ottaa riskejä, mennä sinne, minne on omien jalkojen matka. Sen rakkauden haastamana voimme tehdä lähimmäisemme arjesta hitusen paremman paikan elää.
