Seurustelun sakramentti kokoaa hengellisen työn tekijöitä

Kun seurakuntien hengellisen työn tekijät kokoontuvat Lakeuden Ristin kirkkosaliin, ovat ison salin penkit koko lailla täynnä. Vt. kirkkoherra Liisa Rantala sanoo Herättäjäjuhlien olevan ainoa vuosittainen tapahtuma, jossa on mahdollisuus kokoontua yhteen. Moni tuntee körttiläisyyden itselleen läheiseksi.

- Kun seurakuntien hengellisiltä työntekijöiltä on kysytty, mikä herätysliike vaikuttaa heille eniten, nousee herännäisyys esille kaikkein useimmiten, Rantala toteaa.

Miksi näin? Rantala arvelee yhdeksi syyksi sitä, että herännäisyys eli körttiläisyys on laajalti levinnyt koko maahan. Varsin monessa seurakunnassa körttiläisillä on toimintaa, mikä käy ilmi levinneisyydestä tehdyistä kartoista.

- Osallistumisen kynnys on matala, voi mennä mukaan, kuuluipa liikkeeseen tai ei, Rantala sanoo.

Herättäjäjuhlilla kuulijaa ei uuvuteta puheilla, sillä puheet ovat lyhyitä ja ytimekkäitä. Rantala sanoo, ettei kukaan pysty imemään itseensä kaikkea, mitä puheissa sanotaan.

- Me olemme erilaisia, elämäntilanteet vaihtelevat. Toivottavasti sieltä tulee ajatuksia, jotka jäävät itämään.

Seurustelun sakramenttiin

Lyhyiden alustusten jälkeen seurakuntasalin täyttää kuhina. Siirrytään siihen oleellisimpaan, seurustelun sakramenttiin. Halataan, kysellään kuulumisia, kerrataan kuluneen vuoden tapahtumia.

- Toki ihmiset tapaavat toisiaan satunnaisesti kentällä ja seuroissa, mutta myös täällä on mahdollisuus tavata opiskelukavereita, tuttuja ja työtovereita vuosien varrelta, Rantala sanoo.

Rantalalle juhla-alueen rakentuminen on ollut mieleenpainuva kokemus.

- Oli häkellyttävää nähdä, kun talkoolaiset tulivat alkuviikosta. Moni kertoi viettävänsä viikon rakentamassa juhlia vuosittain, innokkuus ja sitoutuminen on suurta.

Kun alkuviikko rakennettiin, oli juhla-alueella reilu kolme kilometriä tyhjiä penkkejä. Kun penkit ensimmäisissä seuroissa täyttyivät, ja oli näky Rantalan mukaan häkellyttävä.

- Ensin oli iso ja avara kenttä, sitten se täyttyi ihmisistä, hän sanoo.

teksti: Marja Tyynismaa