Sara Pykäläinen

   Näin netissä kuvan bussipysäkistä Helsingissä, jossa ihmisiä seisoo odottamassa bussia. Erikoista kuvassa on se, että kuvan kaikki ihmiset seisovat rivissä metrin päässä toisistaan. Tilanne ei ole lavastettu vaan on luonnollisesti syntynyt turvavälit odottajien kesken. Kuva naurattaa minua. Voin niin hyvin kuvitella vastaavaan tilanteen, ja olen sellaisissa ollut. Mutta oikeastaan se kuva myös itkettää. Sillä voin niin hyvin kuvitella tilanteen, ja olen kokenut sen toteutuvan monissa eri yhteyksissä. Myös seurakunnassa.

   Turvavälin on tarkoitus estää törmäys ja vahingoittuminen. Mutta turvaväli voi myös estää kohtaamisen ja yhteyden syntymisen.

   Aloin viime syksynä käymään nuoremman lapseni kanssa seurakunnan perhekerhossa. Ensimmäisellä kerralla vaihdoin muutaman sanan minulle ennestään vieraan äidin kanssa kirkon pihalla enne sisälle siirtymistä. Sisällä oli sitten kahvitarjoilua ja minä olin ensimmäisenä istumassa pöydässä kahvikuppini kanssa. ympärilläni oli pelkkiä tyhjiä tuolia. Seuraavaksi pöytää lähestyi uusi tuttavuuteni pihalta ystävänsä kanssa. Tämä ystävä kulki edellä, katsahti minuun ja pöytään miettien mihin asettuisi istumaan ja hän oli aikeissa mennä pöydän toiseen päähän, selvästi kauas minusta. Pihatuttavani sitten ehdotti ystävälleen, että istuisivat siihen minua vastapäätä, minkä he sitten tekivätkin. Tämä ystävä sitten oletti että mehän varmasti tunnemmekin toisemme jo ennestään. Paljastimme sitten, että tapasimme hetkeä aiemmin pihalla, jossa vaihdoimme muutaman sanan.

   Taas jälleen sekä itketti että nauratti. Tällaisen perhekerhon ideana juuri on, että ihmiset voisivat kohdata toisiaan ja luoda yhteyttä toisiinsa. Enkä ajattele, että tämä ihminen, joka oli aikeissa välttää lähelläni istumista olisi mitenkään erityisen ikävä ihminen, vaan meillä syntyi oikein mukavaa jutustelua siinä pöydässä. Helposti tulee toimittua ajattelemattomasti, ei katsele ympärilleen ja huomaa muita. Vaikka päivittelin tätä tilannetta pitkään jälkeenpäin, tiedän että itsekin toimin joskus vastaavalla tavalla.

   Tunnistan kyllä itsessäni sen, että joskus pidän etäisyyttä muihin, koska olen epävarma: pelkään tekeväni virheen, tai nolaavan itseni, ja joskus olen vain laiska ja välinpitämätön. On tilanteita, joissa olisin voinut puhua jollekin tai toimia toisin, mutta olen vetäytynyt turvavälin etäisyydelle. Olen ollut liian varovainen. Olen ohittanut tilanteen, jossa olisin voinut puhua ja toimia. Minua on jäänyt vaivaamaan yksi tilanne leikkipuistossa, jossa kouluikäisten poikien porukassa kiusattiin yhtä poikaa. Minä seurasin vierestä ja mietin oliko tilanne niin paha, että siihen pitäisi puuttua jollain tavalla, ja jos sanoisin jotain niin mitä se olisi. Minua kaduttaa, etten sanonut mitään, en usko että olisin mitään vahinkoa aiheuttanut jos olisin vaikka kysynyt näiltä pojilta mikä juttu heillä on menossa.

   On liian helppoa ajatella, että muiden ihmisten asiat ja tilanteet eivät liity minuun. Tai että minä en ole oikea henkilö puuttumaan ja toimimaan. Liiallisen varovaisuuden ja arkuuden kanssa haluan kilvoitella. Toivon, että Jumala auttaisi minua voittamaan halun vetäytyä turvavälin taakse, silloin kun voisin olla toiselle läsnä, toiselle avuksi, toiselle siunaukseksi.

   Jos pysähdyn miettimään tilanteita, joissa olen itse kokenut tulevani siunatuksi, huomaan, että niihin liittyy aina toinen ihminen. Jumala on käyttänyt toista ihmistä siunatakseen minua jonkun sanan tai teon kautta. Se vahvistaa minulle ajatusta siitä, että Jumala tahtoo meidän olevan yhteydessä toisiimme.

   Vastakkaisen kuvan tälle turvaetäisyysbussipysäkille löysin Raamatusta, Efesolaiskirjeestä. Paavali kuvailee kristittyjä, Jumalan perheen jäseniä näin: Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus.

Rakennuskivien täytyy olla aivan vieri vieressä ja päällekkäin, jotta ne muodostaisivat rakennuksen. Turvavälit tuhoaisivat sen.

   Tämä kohta efesolaiskirjeessä herätti minussa suurta innostusta ja kaipuuta. Kuinka upeaa olisi kokea tuollaista yhteyttä seurakunnassa, omalla asuinalueella, tässä maailmassa.

Miten absurdia onkaan, että ihmiset, jotka kulkevat samaa matkaa, kohti samaa päämäärää, kulkevat ikään kuin erillään ja irrallaan toisistaan.

   Lohdullista ja rohkaisevaa on se, että kohtaamisen ja yhteyden mahdollisuuksia tulee jatkuvasti. Sen sijaan, että jäisin suremaan menetettyjä tilaisuuksia voin avata silmäni näkemään ketä lähelläni nyt on. Jumala voi synnyttää ja kasvattaa yhteyden kaipuuta ja Häneltä voin myös pyytää rohkeutta ja huomiokykyä.

   Kulmakivenämme on Jeesus Kristus. Hänen varassaan olemme ja Hänessä rakennumme. Hän tuo meidät yhteen.

Sara Pykäläinen, pastori, Helsinki