Matti E. Mäkelä
”Ken armoosi turvasi kerran, on riemuiten muistava sen.” ”Tuo säe puhutteli erityisen voimallisesti”, kertoi Anna-ystävä, kun hänen kutsumissaan kesäseuroissa oli veisattu tämä Sotkamon herättäjäjuhlien tunnusvirsi. ”Ken armoosi turvasi kerran, on riemuiten muistava sen.” Eikö tuo säe kosketa meitäkin täällä Sotkamon herättäjäjuhlilla? Apostoli Paavali kirjoittaa Jumalan armosta kaikissa seurakunnille lähettämissään kirjeissä. Nuorta Tiitusta hän rohkaisee: ”Jumalan armo on ilmestynyt pelastuksesksi kaikille ihmisille. Meillekin, Sinulle ja minulle! Jumalan armo Jeesuksessa Kristuksessa on tarkoitettu kaikille Jumalan luomille kaikkialla. Sentähden lähetystyötäkin tehdään. Pyydämme kantaa vastuuta Jeesuksen asiasta muistaen nimikkolähettejä ja nimikkotyötä esirukouksin sekä taloudellisesti. Myös heränneen kansan nimikkoja.
Herramme Jeesuksen armo kirkastuu meille syntisille, kun Pyhä Henki sen meille kirkastaa. Emme käsitä Jumalan armoa ja rakkautta omin voimin, emme järjellämme, emmekä ajatuksillamme, emme omilla tiedoillamme. Rippikoulunuorten kanssa on monesti avattu ARMO-sanaa siten, että A merkitsee ansiotonta, R Jumalan rakkautta, M meidän tai minun ja O osaksemme tai osakseni. ARMO siis tarkoittaa ansiotonta rakkautta meidän/minun osaksi. Kirkkaimpana tämä Jumalan armo on ilmestynyt ja ilmaantuu yhä Jeesuksessa. Hänen pelastustyössään, Ristinkärsimyksessä ja Ylösnousemuksessa.
Kun hengen köyhyydessä turvaudumme Herraan Jeesukseen, uskomme Häneen, kaipaamme ja ikävöimme Häntä, pyydämme antaa elämämme Herran käsiin, armo kantaa ja hoitaa meitä. Niin myös meidän lapsiamme ja lastenlapsia, kaikkia läheisiämme, kaikkia ihmisiä, jotka pyytävät armahdusta Jeesuksen tähden.
Jaakko Heikkinen, Monolan Jaakko, usein häntä kutsuttiin Koivumäenkin Jaakoksi, ristijärveläinen maallikkosaarnaaja, palveli seuraliikettä 1900-luvun alkupuoliskolla. Hän lienee ollut 1900-luvun merkittävimpiä maallikkopuhujia Kainuussa. Jaakko oli saarnakirjoista –kuten Nohrborgin, Wegeliuksen ja Berghin postilloista– omaksunut puheisiinsa kainuulaisen herännäisyyden postillakristillisyydelle tyypillisen autuuden- eli pelastusjärjestyksen: Jumalan laki herättää suruttoman syntisen, (suruton tarkoittaa tässä yhteydessä pelastuksen asiasta välinpitämätöntä). Herätetty kääntyy Herran puoleen eli tekee näin parannuksen anoen ja kerjäten armahdusta Ristin Vapahtajalta. Pyhä Henki synnyttää uuden elämän eli uudestisynnyttää syntisen ihmisen. Jeesuksen Kristuksen tähden Jumala vanhurskauttaa, hyväksyy yhteyteensä, syntisen ja jumalattoman sekä vaikuttaa pyhittymisen, mikä on syvenevää synnin ja armon tuntoa. Olemme kutsutut kilvoittelemaan Kristuksen yhteydessä.
Monolan Jaakko ei kuitenkaan korostanut yksinomaan pelastuksen järjestystä. Hän korosti alati Herraamme Jeesusta, Vapahtajan tuntemista. Jaakko viittasi kaikissa puheissaan ja kirjoituksissaan Kristukseen, joka yksin voi ja tahtoo meitä syntisiä armahtaa ja auttaa. Nytkin Koivumäen Jaakko kehottaa meitä turvautumaan yhä uudelleen Jeesukseen, tuntui miltä tuntui, näytti miltä näytti. Jaakonkin opetus on tämä: Elämän Herran Jeesuksen kanssa vaeltaessamme, Herran koulussa ”En pelkää vaarojen matkaa”! Siksi on kiitoksen aika. Voimme elää todeksi Anna-ystävän kokemuksen: ”Ken armoonsa turvasi kerran, on riemuiten muistava sen.”
Virsiehdotukset: sv 228 ja 268
Matti E. Mäkelä, rovasti, Suomussalmi
