Esa Oikarinen

”Vain hengessä köyhä, kaikesta omasta tyhjäksi riisuttu, raunioilla käsiään ojenteleva ihminen voi tulla uudeksi ihmiseksi. Hänessä on tilaa evankeliumin, Kristuksen, tulla ja ottaa asunto.” Näin lausui edesmennyt Herättäjä-yhdistyksen toiminnanjohtaja Jaakko Elenius Kainuun edellisillä, vuoden -98 herättäjäjuhlilla Kajaanissa. Puheessaan hän viittaa Kainuussa paljon käytettyyn Anders Nohrborin postillaan, Langenneen ihmisen autuudenjärjestys. ”Mitä täydellisempi on hengen köyhyys, sitä vahvempi ja kantavampi on usko Jumalaan”, Nohrborg opettaa.

Olemme kokoontuneet tänne Sotkamoon Herättäjäjuhlille hengessä köyhinä, armon virvoitusta etsimään. Oman elämän taakat ja murheet, yhdessä uuden etsimisen ja löytämisen, ystävien tapaamisen innostavan odotuksen täyttäminä. Moni on näillä juhlilla ensimmäistä kertaa kuulemassa siioninvirsiä ja puheita. Saisinko minäkin tulla puhutelluksi, kosketetuksi ja hoidetuksi näillä juhlilla?

Tuntuu suurelta kunnia-asialta saada puhua tällä kentällä, Salmelan koulun ja Sotkamon kirkon välisellä alueella. Ja samalla vastuulliselta. Kuinka osaisin sanoittaa Jumalan rakkautta ja armoa tässä hetkessä sinulle, rakas kuulijana, tänä aamuna?

Puhujana laskeudun alas ja etsin samaa armon virvoitusta kuin kuka tahansa meistä. Etsin tuoretta ja vehmasta, etsin Jumalan armollisia kasvoja. Kristittyinä me emme ole yksin, meitä yhdistävät monet kokemukset autetuksi tulemisesta, armon ja anteeksiantamuksen kokemukset. Mutta meitä yhdistää myös ”erämaataipaleella” kulkeminen, tiettömän tien käyminen.

En voi kerskua uskollani. Voin vain pyytää ja rukoilla: ”Katso Herra, minun puoleeni ja vahvista heikkoa uskoani.”

Näiden juhlien tunnuslause julistaa rohkeasti: ”En pelkää vaarojen matkaa”. Me olemme alttiita pelolle, lamaannuttavalle pelolle, joka suistaa meidät murheeseen ja jopa masennukseen. Pelkoa meissä herättää useimmiten huoli tulevaisuudesta, elämän epävarmuus ja tukiverkostojen puute, työttömyyden uhka tai henkisesti vaativien tehtävien ja asioiden kohtaaminen. Riittävätkö voimani, me kysymme.

Kukapa meistä ei joskus olisi joutunut ponnistelemaan voimiensa äärirajoilla. Monet ovat myös joutuneet kokemaan, että omat voimat ovat käyneet riittämättömiksi. Olemme uupuneet, olemme tarvinneet toisten tukea ja myötätuntoa jaksaakseemme.

”Kun oma pohja vajoa, armo yhä kannattaa.” Tämä siioninvirren säe voi olla heikon ihmisen huoneentauluna ja tienviittana. Meitä kannattelevat ihmiskäsiä vahvemmat käsivarret.

Kuitenkin omien voimien uupuminen on hyvin traumaattinen kokemus. Uupuneen ja elämästään otteensa menettäneen itsetunto on kadonnut. Elämällä ei näytä olevan mitään arvoa eikä mitään annettavaa. Vain näköalattomuus ja synkkä lohduttomuus ympäröivät, päivästä toiseen, jopa kuukaudesta ja vuodesta toiseen.

Synkimmässä ahdistuksesta on vaikea uskoa autetuksi tulemiseen, parantumiseen. Virren ajatus: ”Hän vastakin auttava lie”, tavoittaa masentuneen vain vaivoin, jos ollenkaan.

Kuitenkaan en tiedä uupumuksen ja masennuksen tietä käyvälle parempaa neuvoa kuin lohduttaa toivolla paremmasta huomisesta. Lohduttaa ajatuksella, ettei tämä käy ”vaarojen matkaansa” yksin.  Jumala kulkee hänen rinnallaan. Jumala kulkee Sinun ja Minun rinnallani askeltaen hiljaa. Kärsien kanssamme, lohduttaen ja rohkaisten.

Ei liene paljon liitoiteltua sanoa, että jokainen on käynyt tai käy elämänsä ja uskonsa kanssa kilvoittelua, jonka syövereissä ja akanvirroissa tulevaisuus ja toivo voivat tuntua menetetyiltä ja turhilta.

Tässä Jaakobin painissa joudun totisesti nöyrtymään. Pahimmillaan joudun kauhistumaan omia valintojani ja kokemaan itseni täysin arvottomaksi. Ja siltikin, hetkenä jolloin tunnen kaiken jo lähestulkoon menetetyksi, saatan kokea enää vain uskoni rippeen jääneen jäljelle – ja kantavan.

Ymmärrän, etten voi omasta voimastani en viisaudestani enkä edes rakkaudestani käsin vapauttaa itseäni, löytää elämääni. Tahdonkin ojentautua sen mukaan, mitä en vielä näe. Tahdon uskaltautua ottamaan uskon hypyn, vaikka se merkitsisi omasta luopumista, ja nöyrtymistä. Oman luonteen heikkouteni, ja pelkojeni vuoksi joudun, mutta myös saan muistuttaa itselleni, että minä saan katsoa rohkeasti Herraani ja eläväksi tekijääni ja pyytää armon taivaallista virvoitusta tähän hetkeen ja ahdistusten täyttämiin.

Kristityn toivo suuntaa katseemme Vapahtajaamme ja hänen ristiinsä. Risti lohduttaa, sillä se ei ole kuoleman merkki vaan ylösnousemuksen. Risti lohduttaa, koska se kertoo Jumalan rakkaudesta meitä kaikkia kohtaan, kaiken se kärsii, kaiken se uskoo, kaikessa luottaa. Tästä rakkaudesta saamme mekin ammentaa voimaa ja virvoitusta.

Tällä kilvoittelun tiellä meidät, hyvät kanssakulkijat ja ystävät, pestään puhtaiksi kaikesta väärästä, kaikesta pimeydestä ja lohduttomuudesta. Pyhä Henki tekee työtään meissä, taivasten valtakunta enentyy meissä kun sitä pyydämme Häneltä, joka asuu taivaissa, mutta joka katsoo lapsiaan laupeuden silmin. Tätä taivaan kirkkautta me saamme omalta vähäiseltä osaltamme olla heijastamassa myös toinen toisillemme tänään ja aina siihen päivään saakka, kun oma matkamme on  - tältä ajalliselta osin – tullut päätökseensä.

Pyytäkäämme siis yhdessä, että meissäkin olisi tilaa Kristuksen tulla ja ottaa asunto.