Jaakko Geet teetti renessanssimaalaukset

Keskiaikaisen Pohjan Kyrön kirkon syntyvaiheet peittyvät tarujen ja vuosisatojen hämärään samoin kuin Pohjan Kyrön pitäjäkin. Nykyisen Isonkyrön vanhempi nimi on ollut Pohjan Kyrö erotukseksi Hämeen Kyröstä.

Harmaakivestä rakennettu Pohjan Kyrön kirkko lasketaan kuuluvaksi pohjalais-norrlantilaiseen kirkkoperheeseen yhtenä sen vanhimpina, 1300-luvulle sijoitettavina edustajina. Kivikirkko on pyhitetty maamme suojeluspyhimykselle Pyhälle Henrikille ja Pyhälle Laurentiukselle eli Laurille, jonka nimikkokirkko se on.

Kaksi ensimmäistä vuosisataansa kirkko hallitsi koko suomalaisen Etelä-Pohjanmaan vanhimmasta asutuskeskuksesta laajaa kirkkolääniänsä. 1500-luvulta lähtien siitä alkoi erota itsenäisiä pitäjiä, joita syntyi kaikkiaan 27.

Jo hajaantumisen alkuvaiheissa papeilla oli vaikeuksia periä kymmenyksiä, vaikka seurakuntalaisille teroitettiin katolisen käsityksen mukaisesti, mikä merkitys kirkollisten velvollisuuksien täyttämisellä oli autuudenasiassa. Riidat papinmaksuista kärjistyivät siihen pisteeseen, että valtiovalta puuttui asiaan. Niinpä naantalilainen porvarin poika Jaakko Geet tuli Pohjan Kyrön kirkkoläänin esipaimeneksi. Hän oli ollut aiemmin Kustaa Vaasan hovipappi, joten kuningas tunsi hänen voimakastahtoisen luonteensa.

Kymmenykset perittiin, ja Geet oli yhtä häikäilemätön sekä kansaa että virkavaltaa kohtaan. Kirkonmiehenä hän oli renessanssin hahmo eikä tinkinyt uhrimielestä.

Taiteilija tuntematon

Jaakko Geetin omalla kustannuksellaan kirkon seiniin maalauttamat kuvasarjat on ajoitettu vuoteen 1560. Geetiä kannusti raamattuaiheisten kuvien teettäjänä ehkä ulkonaisen loiston tavoittelu, mutta se ei vähennä niiden merkitystä lukutaidottoman kansan opettajana.

Kuvat maalanneesta taiteilijasta ei ole tietoa. Taiteessa Isonkyrön maalaukset edustivat uutta aikakautta. Tyylillisesti seinäpintojen kuvajaottelu on täyttä renessanssia.

Kuvasarjat kiertävät 150−160 sentin korkuisina, kolmena päällekkäisenä kuvavyönä kirkon seinillä. Niitä erottaa toisistaan kuviin liittyvä selostus aktikvakirjaimin. Kussakin kuvaryhmässä taas maalatut pylväät jaottelevat kertomuksen. Seinäpinnan pylväsjaottelu oli tavallinen 1400-luvun italialaisessa freskotaiteessa, josta se omaksuttiin myös seinäverhoina käytettyihin kuvakudoksiin. Näiden välityksellä renessanssin sommitteluperiaatteen otaksutaan tulleen tunnetuksi Pohjolassa.

Isonkyrön maalaukset muistuttavat kalliita, seinille ripustettuja kuvatapetteja. Kuninkaan hovipappina toiminut Kyrön rovasti oli hyvin perillä aikansa sisustustaiteen vaatimuksista.

Kansallismuseossa on Wismarissa kudottu seinäverho, jonka kuvat ryhmittyvät kolmeen kerrokseen ja jossa Isonkyrön pylväiden näköiset pylväät kehystävät kuvapintoja. Kirkon maalaukset ja seinäverhon kuvat ovat niin toisensa näköisiä, että maalarin uskotaan käyttäneen pohjoissaksalaisia kuvaverhoja yleissommittelunsa lähtökohtana. Toisaalta seinämaalauksen kuvien esikuvaksi otaksutaan Lyypekissä vuonna 1494 ilmestyneen Raamatun kuvitusta.

Aiheet raamatullisia

Maalaukset on tehty keskiaikaiselle al secco -tekniikalla. Yleisväreinä ovat savunharmaa ja punaruskea. Kuvapinnoissa on myös käytetty säästeliäästi sinisiä, vihreitä ja keltaisia värejä, joitten sävy on muuttunut tai kokonaan hävinnyt.

Kuvakertomus alkaa kussakin päällekkäisessä nauhassa pohjoisseinän länsipäästä. Se kiertää myötäpäivään kirkon ympäri.

Maalausten ylin kuvavyö on aiheiltaan vanhatestamentillinen. Se alkaa Eevan luomisesta ja päättyy Moosekseen ja laintauluihin. Keskimmäisessä kuvavyöhykkeessä on esitetty Jeesuksen elämän kärsimyshistorian vaiheet. Alin kuvavyöhyke liittyy pyhäpäivien evankeliumiteksteihin.

Maalauksissa ei ole yhtäkään katolisen kirkon pyhimyskuvaa, kuten 1400-luvulta peräisin olevissa Etelä- ja Länsi-Suomen kirkoissa. Kyrön kirkon renessanssimaalauksia pidetään ainutlaatuisina aikakaudellaan. Sellaisia ei ole muualla Suomessa eikä yleensä Pohjoismaissa. Ainoastaan Tanskassa Aalborgin kaupungin lähistöllä Sulstedin kirkossa on samalta ajalta samantapaisia maalauksia.

Sata vuotta myöhemmin maalaukset peitettiin kalkkilaastilla. Isonkyrön silloinen kirkkoherra Isak Brenner antoi kalkita seinät puhdasoppisuuden varjolla vuonna 1660. On kuitenkin yhtä mahdollista, että Geetin teettämät maalaukset eivät enää vastanneet hänen taidekäsitystään, vaan näyttivät liian tökeröiltä.

Maalaukset unohdettiin

Maalaukset unohtuivat ja jäivät elämään vain asiakirjoissa. Ne löydettiin vasta yli kaksisataa vuotta myöhemmin. Kansallisromantiikan innoittamina J. R. Aspelinin johtamat tutkijat aloittivat tutkimukset kirkossa vuonna 1885, mutta laastikerrosten alla ei näkynyt maalauksista jälkeäkään. Kun työstä oli jo päätetty luopua, muuan isokyröläinen apumies iski moukarinsa kaikin voimin kiviseinään. Siltä kohdalta paljastui maalauksiin kuuluvia kuvia.

Vielä samana syksynä maisteri Emil Nervander sai tehtäväkseen taiteilija Agaton Reinholmin avulla paljastaa kaikista seinistä maalaukset. Sen jälkeen kirkon hyväksi ei voitu tehdä pitkiin vuosikymmeniin muuta kuin se, että vuonna 1891 se maaherran päätöksellä suojattiin ilkivaltaa vastaan ja rauhoitettiin.

Vasta vuosina 1923 ja 1924 kirkon perusmuuria vahvistettiin. Pari vuotta myöhemmin kirkko kunnostettiin ja restauroitiin lopullisesti osittain valtion, osittain seurakunnan varoin.

Teksti on lyhennelmä isokyröläisen Anneli Rinta-Knuuttilan paikallisopaskurssin kurssityöstä.

Lähteet

Riitta Pylkkänen: Isonkyrön Vanha kirkko.

N. E. Wainio: Pohjan Kyrön Kirkko. Opas Isonkyrön kirkossa kävijöille.

Armas Luukko: Etelä-Pohjanmaan historia III.

Janne Ikäheimo, Risto Nurmi, Reija Satokangas: Harmaata näkyvissä – Kirsti Paavolan juhlakirja. Oulun Yliopiston julkaisu.

Hellin Rinta-Knuuttilan arkistot.