Seurapuhe silmän korkeudelta

Vantaalainen toimittaja ja kirkkolaulaja Johanna Korhonen pääsee herättäjäjuhlilla ääneen kolmessa tilaisuudessa. Hän puhuu lauantain iltaseuroissa ja laulaa kahdessa konsertissa.

– En ole vielä ehtinyt miettiä, mistä puhun. Sanotaan vaikka, että ihmisestä – ehkä ihmisestä Jumalan kuvana.

Vaikka Korhonen on tottunut puhuja, seurapuheessa on jotakin erityistä.

– Voin ottaa itsestäni esille sellaisia syvempiä puolia, joita en muuten julkisessa puheessa käsittelisi: henkistä ja hengellistä ulottuvuutta, yhteyttä Jumalaan ja näkymättömään maailmaan. Voin yrittää tavoittaa sanoja kuvatakseni sellaista, joka pohjimmiltaan on sanojen ulottumattomissa, Korhonen pohtii.

Hän on huomannut, että näkymättömän maailman tavoittaa ehkä helpommin laulamalla. Silloin pääsee sellaisille yhteyden tasoille, jota puhumalla ei löydä.

Korhonen laulaa Vox Silentii -yhtyeessä, joka on erikoistunut keskiaikaiseen rukouslauluun.

– Rukouslaulu ei ole esittävää tai konsertoivaa musiikkia, joten laulamista ei tarvitse jännittää. Se on äänellistä meditaatiota ja sellaisena tervehdyttävää ja virkistävää.

 

Korhonen luonnehtii itseään puhdasveriseksi riviluterilaiseksi. Suvussa ei ole kuuluttu mihinkään herätysliikkeeseen. Herännäisyys on tullut hänelle tutuksi Siionin virsien kautta.

– Olen tykännyt niistä vuosikymmeniä. Paremmin tutustuin niihin, kun teimme levyn yhdessä Samuli Korkalaisen kanssa. Levyllä haimme yhteyksiä keskiaikaisen rukouslaulun ja Siionin virsien välille. Nehän ovat samasta juuresta lähtöisin, Korhonen kertoo.

– Minua viehättää herännäisyydessä se, että yhteyttä rakennetaan laulamalla. Se on huikea ja ainutlaatuinen traditio.

Kaikissa herätysliikkeissä on Korhosen mielestä mahdollisuuksia sekä hyvään että vähemmän hyvään.

– Ne voivat toimia aidosti positiivisena voimana ihmisiä kutsuen ja kirkkoa rakentaen. Huonoa on se, jos ne sulkeutuvat ja vetäytyvät ärhentelemään oikeaoppisesti maailman muutosta peläten.

Sana ”herätysliike” tosin kuulostaa hänen mielestään nykyajassa oudolta.

– Semmoiselta hihhulimeiningiltä, ei mitenkään kutsuvalta. Ehkä voisi puhua pelkästään liikkeistä.

 

Sananvalintoja voisi Korhosen mielestä muutenkin kirkossa miettiä tarkemmin.

– Pois turhat lauseet, lämmittelevä jänkytys ja rituaalikieli. Luottakaa kuulijan älyyn! Kristinuskon dogmien selostamisen sijaan pitäisi viestiä vuorovaikutusta, välittämistä ja huolenpitoa.

”Julistus” on yksi niistä sanoista, jotka Korhosta ärsyttävät. Hänen mielestään siinä on valmiina ajatus, että joku toinen jossain ylempänä tietää paremmin, saarnaa kumoon ja käännyttää.

– Entä jos julistamisen sijaan kutsuttaisiin? Kutsu tulee silmän korkeudelta. Se on positiivinen: tervetuloa.

 

Teksti Kaisa Halonen

Kuva Hans von Schantz

Haastattelu on ilmestynyt myös Hengellisessä Kuukauslehdessä.