Martti Tala

Lataa puhe pdf:nä tästä.

 

Hyvä seuraväki,

Tervetuloa aamuseuroihin

Tervetuloa seuroihin etenkin sinä pääkaupunkilainen, joka olet tullut katsomaan, mitä urheilukeskuksessa oikein on menossa.

Minäkin olen pääkaupunkiseutulainen, kai rohkenen kutsua itseäni lähes puolen vuosisadan jälkeen jo stadilaiseksi.

Suurimman osan tästä ajasta olen pyörinyt vanhoissa työläiskaupunginosissa, Kallion, Sörnäisten ja Vallilan kulmilla. Niillä seuduin on ollut asuntoja, töitä, harrastuksia, kavereita.

Pari kertaa viikossa tallaan pitkin Kallion valtaväylää Helsinginkatua Vaasanaukiolta Kaarlenkadun kulmaan eli paikallisen tavan mukaan sanottuna Ikuisen vapun aukiolta Roskapankin kulmille. Parina päivänä viikossa kadulla on yli korttelin mittainen jono Hurstin elintarvikejakeluun. Viinakaupan kulmilla istuskelee muutaman hengen vakiporukka, josta saatetaan joskus moikatakin minua, tutunnäköistä kulkijaa.

Uskonnolliset aiheet eivät ole näillä kulmilla yleinen puheenaihe, vaikka Kallion kirkko on kivenheiton matkan päässä ja erilaisten kristillisten yhteisöjen kokoushuoneistoja on siellä täällä.

Usko-sana uskonnollisessa merkityksessä saattaa joskus vilahtaa puheessa ohimennen. Jostakin sukulaisesta saatetaan sanoa, että se on lujassa uskossa tms.

Moni on saanut kristillisyydestä sellaisen kuvan, että pian aletaan kysellä sielun tilaa ja patistella uskoon. Uskoa pitäisi olla, kerrassaan lujaa uskoa. Jos kristillisen uskon asiat alkavat kiinnostaa, paineita alkaa kertyä. Pitäisi uskoa. Pitäisi uskoa, ja lujasti sittenkin. Kyllä minun siihen pitäisi pystyä, kun nuo toisetkin.

Uskon kysymys oli ajankohtainen myös 1700-luvulla, kun Siionin virsiä kirjoitettiin.
Virsirunoilija Anders Odel kirjoittaa (120)

Toiset turvan löytävät hänen rististänsä, iloitsevat suuresti paimenäänestänsä. Minä kylmä, paatunut sokkona vain kuljen, mykkä, kovakorvainen sydämeni suljen.

Tässä niin sanotussa maallisessa elämässä on opittu siihen, että tiukassa paikassa auttaa luja tahto, sinnikkyys ja joskus raaka voima.

Insinöörikaverini, Vallilan kundeja hänkin, oli työkeikalla laajalla turvesuolla, jossa tehtiin kaivinkoneella laskeutusallasta. Sitten kaivinkoneen telaketju katkesi satojen metrien päässä lähimmästä tiestä.

Kaivinkonemies tuli kaverin autolle ja kysyi: ”Ei sulla olis edes rautakankea lainata.” No oli. Sen avulla saatiin vioittunut telanpätkä irti ja pajalle ja seuraavana päivänä takaisin.

Kankikin palautettiin. Lainaaja pahoitteli nolona, että sun kangelles kävi nyt vähän huonosti.

Kanki oli näet U-kirjaimen muotoinen.

Kaverini ei tarvinnut vastausta miettiä.

-Teen erittäin mielelläni töitä sellaisten miesten kanssa, joiden käsissä rautakanki taipuu mutkalle.

Hengellisyyden polkua taivaltava ajattelee helposti, että hänen pitäisi taivuttaa se uskon rautakanki mutkalle, jotta olisi oikea kristitty.

Nykyisin on muodissa kuntoilu tarkkoja ohjelmia ja ruokavalioita noudattaen ja suorituskykytietoja keräten. Kuntoiluideologiaa aletaan helposti soveltaa myös hengellisellä alueella. Uskonsuoritusten ja -kokemusten kerääminen tuottaa tyydytystä. Hei, minähän osaan uskoa ihan oikeasti!

Usko ei kuitenkaan ole ihmisen teko, ihmisen suoritus.

Luther panee Katekismuksessa uskonpinnistelyt tylysti paikalleen:

"Uskon, etten voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä päästä hänen luokseen,"

"vaan että Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin välityksellä, valaissut minut lahjoillaan, pyhittänyt ja säilyttänyt minut oikeassa uskossa."

Usko ei siis synny ihmisen omin voimin.

Silloin kun minä yritän suorittaa uskoa, pyrin pelastukseen omilla ansioilla. Silloin uskonpinnistely syrjäyttää Kristuksen.

Jos vanhurskaus saadaan lakia noudattamalla, silloin Kristus on kuollut turhaan, kirjoitti Paavali galatalaisille.

Usko tulee Jumalasta, juuri silloin, sellaisena ja siinä määrin kuin hän katsoo tarpeelliseksi.

Ihmisen osa on olla, odottaa, ikävöidä. Luterilaisen uskon syvällisen tuntijan Viljo Porkolan mukaan tiellä Jumalan luo liikenne on yksisuuntainen, vain ylhäältä alas, Jumalalta ihmiseen. Päinvastainen on mahdotonta.

Ja tämä se on ihmiselle vaikea rasti.

Sen sijaan että pyrkisin kehittämään tavoitteellisesti omaa uskonnollisuuttani, minun pitäisi siirtää katse omasta navasta lähimmäiseen. Helppoa se ei ole, sen olen tullut huomaamaan.

Anders Odel tiivistää asian näin (Siionin virsi 120):

Uskovaksi minut tee, seuraajiisi liitä. Sydämeni uudista, että hoivaan niitä, jotka käyvät kuormineen tietään rinnallani. Auta, että totta teen palveluksestani.