Erkki Helminen

Sitä ihmistä en unohda koskaan.

   Hän oli vammainen, syvästi kehitysvammainen. Tapasin hänet Botswanassa, kirkon syrjäisessä toimintakeskuksessa Kalaharin laitamilla. Ensimmäinen ominaisuus, jonka huomasin, oli että nuori mies oli paljon liikkeellä, tapasi mielellään ihmisiä ja oli aina hyväntuulinen.

   Hän oli juuri käynyt rippikoulun ja oli aina läsnä seurakunnan tilaisuuksissa. Kanssakäymisemme oli erikoista: häneltä puuttui kokonaan kyky puhua. Kun puhuin hänelle, hän vastasi nauramalla ääneen. Tämä hänen naurunsa ei ollut hihitystä tai muuten pidäteltyä: se oli naurua sydämen pohjasta, äänekästä ja romakkaa.. Näin me sitten keskustelimme: minä puhuin ja hän nauroi, ja nauru tarttui tietysti minuunkin.

   Kuulin kerrottavan, että hän oli kerran mennyt yksin kirkkoon, asettunut seisomaan alttarin eteen, katsonut tiiviisti ristiinnaulittua alttariseinällä ja sitten levittänyt kätensä samaan asentoon kuin ristiinnaulitulla. Siinä hän oli seisonut hiljaa mietteissään.

   Ihminen voi tunnustaa ja ilmaista uskonsa hyvinkin henkilökohtaisin tavoin. Tämä nuorukainen ilmaisi sen näin: vahvasti ja ilman sanoja. Minulle ja meille kaikille olisi hyvinkin terveellistä olla hiljaa Jumalan edessä ja kokea, että siinä kohtaamisessa sanojen ja selitysten arvo on vähäinen.

   Minäkin pidin kerran kauan sitten rippikoulun kotikaupunkini kehitysvammaisille. Kuljimme yhdessä tunneskaalaa laidasta laitaan, mutta ylimmäksi kokemukseksi jäi ilo. Koska rippikoulumme oli paikkakunnalla uutta, paikallinen lehti järjesti paikalle myös toimittajan. Kommunikointi kehitysvammaisten kanssa oli helpompaa kuin hänen kanssaan. Jo ensimmäinen haastattelukysymys oli hyökkäävä: miten saatoimme aivopestä näitä arvostelukyvyttömiä ihmisiä. Kritiikki kohdistui tietenkin meihin rippikoulun pitäjiin, jotka olimme vastuussa edesvastuuttomien ripittämisestä. Pahiten meitä kuitenkin loukkasi, että rippikoululaisiamme pidettiin arvostelukyvyttöminä, jotenkin vähempiarvoisina ihmisinä. Taisin tulla sanoneeksi vähän tiukkaan sävyyn, että meidän rippikoululaisistamme jokaisella on arvostelukykyä ainakin yhtä paljon kuin toimittajalla itsellään. Eipä siitä sitten hääppöistä lehtijuttua tullutkaan.

   Me emme kouluttaneet mitään arvostelukyvyttömien joukkoa. Teimme työtä hyvin yksilöllisten nuorten kanssa. Heitä ei voinut viedä mihinkään, mihin he tai heidän vanhempansa eivät olleet valmiita. En halunnut enkä osannut verrata heitä itseeni. Yritin pikemmin päästä näkemään heidän ajatuksensa, tunteensa ja elämänosansa toisella tavalla, pyrkien niiden sisään. Konfirmaatio oli meille kaikille yhtä ja yhteista juhlaa konfirmoitujen, heidän vanhempiensa, kummiensa, ystäviensä ja opettajiensa kesken. Me opettajat opimme paljon enemmän kuin opetimme.

   Kun Sanna Sepponen Toisenlaisista frendeistä kävi Tansaniassa ja sylitti ja silitti sikäläisiä vammaisia lapsia, tuli tämän TV -ohjelman katsojalle tavattoman hyvä olo. Suomen Lähetyssanomat välitti tästä myös hyvän artikkelin kuvien kera. Suomalaiset riemuitsivat, kun Pertti Kurikan nimipäivät herätti laajaa ihastusta. Jotakin hyvää on tapahtumassa.

   Heränneet ovat olleet monin tavoin ja pitkään vammaisten asialla, viimeksi Jaakko Löytyn juhlakiertueen tapahtumissa. Herännäiskansanopistoissa on koulutettu satamäärin kehitysvammaisia ja monivammaisiakin. Sain osallistua aikoinani siihen työhön täällä Kainuussa, ja voin vakuuttaa, että en ole koskaan nauttinut opetustyöstä enemmän kuin noina vuosina.

   Nämä kaikki ovat merkkejä hyvästä, toivotusta kehityksestä. Työ jatkuu ja muureja riittää vielä murrettaviksi. Yhteistyökirkkomme eri maissa tekevät hyvää työtä tienraivaajina.

   Meillä olisi paljon parannettavaa suhteessamme maahamme hiljattain muuttaneiden kanssa. Kuinka monta sukupolvea maahanmuuttajan täytyy olla maahanmuuttaja ennen kuin hänestä tulee suomalainen, yhteiskunnassa ja lähiympäristössä? Kuinka kauan kestää sulautuminen joukkoon sen hyväksyttynä jäsenenä? Kuinka kauan kestää vammaisuuden tai kehitysvammaisuuden stigma?

   Kolme vuosikymmentä lähetyksen palveluksessa on ollut minulle ainutlaatuinen oppimisprosessi. Aika usein on vetänyt nöyräksi tämän prosessin kestäessä. Kun pääsee opettelemaan suhdettaan erilaisiin maihin, uskontoihin, ihmisryhmiin, kulttuureihin ja ennen kaikkea ihmisiin, on kuin opettelisi aina uudelleen elämään ja ajattelemaan. Kutsuisin sitä siunaukseksi.

   Tämän hengenliikkeen piirissä tunnetaan hyvin teos: "Kallis hunajan pisara kalliosta Kristuksesta". Erityisesti kirjan päätössanoissa on minulle jotain, johon palaan usein ja jonka koen herännäisyyden ydinsanomaksi ja myös lähetysteologiani ytimeksi. Tässä elää henki, joka toimii myös silloin, kun opettelemme suhtautumaan niihin, jotka eivät ole vielä löytäneet paikkaansa Kristuksen maailmanlaajuisessa pyhien yhteisössä.

   "Sinä, joka olet nähnyt, että Kristus on kaikki ja sinä et yhtään mitään, sinä, joka teet Kristuksen koko elämäksesi ja olet kuollut kaikelle muulle vanhurskaudelle, sinä olet kristitty, olet suuresti rakastettu ja olet saavuttanut Jumalan mielisuosion, olet taivaan suosikki. Tee Kristukselle se palvelus kaiken hänen sinua kohtaan osoittamansa rakkauden tähden, että rakastat hänen köyhiä pyhiänsä ja hänen seurakuntiansa (halvimpia, heikompia, siitäkin huolimatta, että niiden käsitykset voivat olla erilaisia). Ne ovat kaiverretut hänen sydämeensä (niin kuin Israelin lasten nimet Aaronin rintakilpeen, Moos.23:21). Anna niiden olla samoin sinun sydämeesi kaiverrettuina."

Erkki Helminen, pastori, Lohja