Perjantain 6.7.2012 aattoseurat

Lauri Stenbäckin elämään kuului kamppailu siitä, onko runous luvallista vai onko se rikos. Jaakko Haavion mukaan Stenbäckille runous oli osa hänen olemustaan, hänen sydämensä laulu, jonka oli joko hallittava kaikkea tai annettava tilaa arvokkaammalle. Hän päätyi jälkimmäiseen, vaikka olikin pitänyt runoutta jumalallisena ilmentymänä. Stenbäck valitsi uskonkilvoituksen Kristuksen askelissa, jossa tuli kieltää itsensä ja vihata sieluaan, siis runojaankin. Tästä aukeaa ristiriita: ristiä kantamaan kutsuvan Mestarin silmät ovat hellät. Miten itsensä ja runonsa kieltänyt runoilija voi kokea näin?

Stenbäck löysi runouden uudestaan, mutta tunnusti, ettei runo tai ylipäänsä kirjallisuus silti pysty sanoittamaan kaikkea. ”Ei tulkita voi pyhintä / runo tai muoto puhtainkaan.” Sanat eivät taivasta ja pyhää tavoita edelleenkään.  Ovatko silmämme nähneet liikaa ja tulleet niin kuiviksi, että sumeus peittää myös sen, mitä ei silmillä voi nähdä?

Yhdenlaista sumeutta on ajassamme taas ollut vallalla, kun ainakin uutisoinnin mukaan koulujen uskonnonopetusta on haluttu vähentää. Mutta kuten runouden ymmärtämiseksi, myös uskon kielen ymmärtämiseksi tarvitsemme lukutaitoa. Teologia on Jumalalta tulevaa runoutta ja meidän on osattava lukea sitä, ettemme me ja kulttuurimme muuttuisi täysin yksiulotteiseksi ja sumeasti näkeväksi. Lue lisää

Arvoisa herättäjäjuhlaväki, Tervetuloa Isoonkyröön.

Tänne pohjalaiset kokoontuivat keskiajalla satojen vuosien ajan niin hengellisissä kuin maallisissakin asioissa.  Kirkkotiet ja polut johtivat Isonkyrön harmaakivikirkolle.  Kirkkoon ja sanan kuuloon kulkeminen oli tuolloin aikaa vievää ja muutoinkin hieman vaivalloisempaa kuin tänä päivänä. Ehkä sen ajan ihmisellä ei toisaalta ollut niin kiire seuraavaan paikkaan kuin monilla tämän päivän ihmisillä. Tänä päivänä kivikirkko toimii mm. tiekirkkona sekä suosittuna konsertti- ja matkailukohteena. Kivikirkko on luonnollisesti myös näiden herättäjäjuhlien ohjelmapaikkana. Suosittelen käymään. Lue lisää

Me olemme kulkeneet kukin oman matkamme tähän hetkeen, ristin ääreen, toivomaan, veisaamaan ja rukoilemaan, että Hän katsoisi meidän, lastensa, puoleen. Sydämistämme saattaa kuulua erilaisia huokauksia, huutojakin. Kuinka kauan, kuinka kauan, on tätä huolta ja kuormaa vielä kannettava. Kuinka kauan painaa huoli ja vastuu läheisestä. Kuinka kauan on tämän sairauden kanssa taisteltava. Kuinka kauan on tämän epävarmuuden ja pelon kanssa elettävä. Kuinka kauan vielä, ennen kuin vihani sammuu. Kuinka kauan oloni on katkeamispisteessä. Kuinka kauan on soljuttava täällä pimeässä alakulossa, jonne ei tunnu ulottuvan läheisten apu, ei edes Jumalan armo. Kuinka kauan minä jaksan. Katso, Herra, minun puoleeni. Vastaa minulle.  Ja anna minulle voimaa nähdä ja hyväksyä se vastaus, jonka olet minulle hyväksi katsonut. Lue lisää

Mielellämme tarkkailemme toistemme vikoja ja puutteita. Katsomme kauas. Omat puutteemme ja vikamme pidämme taas salassa toisilta ihmisiltä. On paljon sellaista, jota ei tiedä kukaan muu ihminen kuin minä. Jos salaisuutemme paljastuisivat, saisi meidän jokaisen elämästä iltapäivälehtiotsikoita. Kun tulemme Jeesuksen silmien eteen, pitäisi katseemme kääntää lähelle, sisimpään asti. Jeesuksen kaikkinäkevien silmien edessä ei voi vilkuilla sivulle eikä peittää mitään.

Monet Siionin virret puhuvat syntisen ihmisen paikasta Kristuksen edessä. Niissä ei katsota kauas, vilkuilla ympärille. Ainoa kauhistelun kohde on omat syntisyys ja puutteet. Luotetaan siihen, että Jeesus armahtaa vaivaista syntistä. Aivan niin Publikaani totesi temppelissä Jumalan edessä: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.” Hän katsoi vain lähelle, sisimpään asti.

Voivottelevatko körttiläiset vain omaa tilaansa? Missä ovat uskon hedelmät? Körttiläisyyden ydinajatuksia on ollut, että uskoon kuuluvat hyvät teot, rakkaus toisia kohtaan. Mutta niitä ei saa sekoittaa toisiinsa, ettei vain kävisi niin, että luulemme kelpaavamme Jumalalle hyvien tekojen takia. Ihminen pelastuu yksin Kristuksen tähden, ei sen tähden, millaisia olemme tai mitä olemme saaneet aikaan. Lue lisää

Lapuan tuomiokirkon sakariston oveen on kirjoitettu Paavalin kehotus Timoteukselle: ”Älä häpeä todistaa Herrastamme.” Se on rohkaisu ja muistutus myös meille juhlaportista tulleille. Missä me sanomme olleemme, kun tulemme juhlilta, seuroista tai jumalanpalveluksesta? Hiljentymässä? Veisaamassa? Tuttuja tapaamassa? Kaikki ovat hyviä syitä, mutta sanoiko joku viipyneensä Jumalan edessä ja olleensa Jeesuksen silmien alla? 

”Silmäisi eteen, Jeesus.” Se sopii hyvin juhlatunnukseksi, ja sitä on hyvä veisata. Arkikielessä emme tätä Lauri Stenbäckin virren säettä juurikaan käytä. Sanoista välittyy Vapahtajan kutsu ja rakkaus. Monen mielestä ne kuuluvat kuitenkin sisäisen ihmisen tutkisteltaviksi. Sanat ovat pyhän arkuuden aluetta, jota meidän on nykyisin vaikea pukea sanoiksi.

Vai onko meihin myös tarttunut tämän maailman hengestä jonkinlainen Kristuksen kaihtaminen? - Kirkon työntekijältä kysyttiin, mitä pääsiäinen hänelle merkitsi. Neljännestunnin keskustelussa tuli esille monia hyviä pääsiäisen perinteitä, ystävien tapaamiset, pääsiäisruoat  ja ”pääsiäisen mysteeri”. Ei sanaakaan siitä että ”Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi … ja että hänet haudattiin ja että hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä.” (1. Kor. 15:3-4).

Meitä ei pelasta mikään pyhä tarina tai mysteeri. Kristus meidät armahtaa, hän meitä rakastaa. Kristuksen edessä tulemme nähdyiksi, hänen silmiensä alla tulemme hyväksytyiksi.  Älä häpeä olla kristitty, älä myöskään pidä kristityn nimeä liian korkeana, vaan – ”silmäisi eteen, Jeesus.” Lue lisää