Tapani Rantala, juhlapuhe

Puhe pdf-muodossa

Lauantai 3.7.2021
päiväseurat klo 13.00, juhlapuhe
Tapani Rantala

 

Mitä katsot?

Katseemme vangitsijoita riittää. Asioita ja ihmisiä tulvii silmiimme. Ne jättävät jälkensä. Kerron kolme tältä kesältä mieleeni piirtynyttä kuvaa:

Lukuisina päivinä tänä kesänä olen kävellyt puolitoistavuotiaan Oivan kanssa käsikädessä rantaan. Pienen pojan mieliharrastus on käpyjen ja pienten kivien heittely veteen. Kivet plumpsahtavat räiskyvämmin ja katoavat järven pohjaan, kävyt jäävät kellumaan kuin pienet laivat. Katson keskittynyttä poikaa, jonka käsi heilahtaa heittoon kerta toisensa jälkeen. Katson, kuinka onkaan ihminen kaunis, täynnä ihmettelyä, tässä hetkessä olemista, uuden iloista oppimista. Katson kesäistä liplattavaa järveä, tunnen auringon lämmön rantakivellä. Katson kaunista elämää.

Toinen kuva: Katson katutaidetta — en kadulla, vaan Serlachiuksen taidemuseossa Mäntässä Banksyn näyttelyssä. Katson brittilipun alla ompelevaa pientä poikaa, lapsityöläistä; katson madonnaa, joka ruokkii lasta — ei maidolla vaan myrkkypullolla. Leppoisaan puutarhapeliin syventyneet vanhat rouvat eivät heitäkään käsistään palloja vaan kranaatteja.  Kuvat provosoivat ja samalla ne huutavat viestiään oikeudenmukaisuuden, rauhan ja ympäristön puolesta. Kaduille ja rakennusten seiniin tehdyt työt havahduttavat ja haastavat.

Kolmas kuva silmissäni on ihmisistä, jotka istuvat Helsingissä kadulla osoittamassa mieltään. Katson varsinkin nuoria, jotka vaativat nopeampia ja tehokkaampia toimia ilmastomuutoksen torjuntaan. Elokapina herätti aika paljon ärtymystä. ”Miksi vaikeutatte tavallisten ihmisten arkea?” ”Kyllähän nämä asiat ovat jo tiedossa ja työn alla.” Katson nuoria ja heidän kanssaan monia muita, jotka ovat hädissään maailman tilanteesta. Heidän viestinsä on tärkeä kuulla. Havahtukaa! Olkaa hereillä! Aikaa ei ole hukattavaksi! Katson mielenosoittajia ja näen hätää ja ahdistusta. Tärkeää on etsiä yhdessä tietä eteenpäin, tarvitaan rohkaisua ja toivon merkkejä ja tekoja.

Mitä sinä katsot, mitä näet? Ovatko silmäsi kaikesta näkemästäsi väsyneet? — Oletko tullut seuroihin voidaksesi katsoa Kristukseen? Tai oletko tullut pyytämään, että Kristus katsoo sinuun?

Kristuksen lähellä voimme kuulla sanat: tule ja lepää. Tule ja kerro, mitä on sydämelläsi. Mitä olet katsonut iloiten ja sydän hypähtäen? Mikä on painanut katseesi alas? Mikä on vienyt voimasi ehkä aivan olemattomiin? Kristus sanoo: tule ja lepää. Tule ja lepää. Tässä sinulle ei aseteta vaatimuksia. Sinulta ei vaadita enempää, parempaa tai mitään muutakaan.  Lepää Kristuksen lähellä ja puhu tai ole puhumatta. Onko lepo armon synonyymi? Ole mikä olet, älä yritä mitään. Elämässä kyllä riittää yrittämistä ja tekemistä — liiankin kanssa. Nyt on aika olla. Kristuksen lähellä yrittäminen ja tekeminen saavat loppua. Meidän ei tarvitse yrittää kelvata Kristukselle. Hän ottaa meidät lähelleen. Körttinuorten tunnus kuuluu tänäänkin kaikille: ”Sinä kelpaat, sinä riität, sinä et ole yksin.” Kun katsomme Kristusta, katsomme armahtajaa ja katsomme voiman antajaan.

Olemme uskon salaisuuden äärellä. Kristukseen katsominen on voimaannuttavaa ja uudistavaa. Ja silloinkin kun tuntuu siltä, että elämänvoima ja -halu ovat poissa, voit luottaa ja nojata siihen, että Kristus hoitaa asiasi, hän tuntee ja tietää sinut ja vie tavalla tai toisella eteenpäin.

Kristukseen katsominen antaa toivoa ja rohkeutta. Siinä tartumme kiinni Jumalan lupauksiin huolenpidosta, tartumme kiinni Kristuksen lupaukseen, että hän on kanssamme, hän ohjaa ja neuvoo meitä. Me katsomme Kristusta.

Entä miten Kristus katsoo meitä?

Tutussa synnintunnustuksessa pyydämme: Oi sinä kaikkein armollisin, ristiinnaulittu Herra Jeesus Kristus. Armahda minua, vaivaista syntistä, ja katso puoleeni laupeutesi silmin. Katso minuun niin kuin katsoit Pietariin, syntiseen naiseen ja ryöväriin.

Kristus katsoo meitä rakastavalla ja rohkaisevalla katseella. Hän katsoo meitä laupeutensa silmin.

Kun lepäämme ja voimistumme Kristuksen seurassa, silmämme avautuvat näkemään ja korvamme kuulemaan. Pysähdymme katsomaan toista ihmistä. Pysähdymme katsomaan ja kuulemaan myös itseämme. Näemme oman paikkamme. Näkymätön voi muuttua näkyväksi, näemme sellaista, jonka ohi olemme vain juosseet. Näemme sydämellämme. Lakkaamme myös hetkeksi katsomasta omia suorituksiamme, pysähdymme olemaan. Näemme jotain oleellista itsestämme ja myös toisista ihmisistä.

Saamme luottaa myös siihen, että Kristus näkee maailman hädän ja kaikki leikkivät lapset ja työtä tekevät lapset. Hän näkee ihmisen, jonka silmät ovat väsyneet. Hän näkee senkin, mitä me emme näe tai jaksa katsoa.

Jokaisessa ihmisessä, aivan erityisesti lapsessa ja nuoressa, on tarve tulla katsotuksi ja nähdyksi. Huomaa minut, katso minua, näe minut — ja nämä tarkoittavat — rakasta minua.

Tässä olen, huomaa minut.

Näkeminen, nähdyksi tuleminen, kohtaaminen ja kuuleminen ovat elintärkeitä jokaiselle ihmiselle. Ne ovat tärkeitä myös seuraliikkeelle ja koko kirkolle.

Arkkipiispa John Vikström totesi juuri ilmestyneessä haastattelussa pohtineensa, kuinka tärkeää on, että ”me kirkkona antaisimme ihmisten kokea, että me todella näemme heidät ja olemme valmiita kuuntelemaan heitä”. (Vartija 17.6.2021).

Katsonko minä, näenkö? Tulenko minä nähdyksi ja rakastetuksi?

Jumala katsoo ja rakastaa meitä. Siinä saamme levätä. Jumala katsoo ja rakastaa meitä ja koko luomakuntaa. Sen varassa voimme katsoa, tulla nähdyiksi ja olla. Sen rakkauden varassa voimme nähdä, toimia ja rakastaa.

Jumalan rakkaus antaa meille suojan, josta näiden herättäjäjuhlien tunnus ja tuttu virsi puhuvat: ”Mua siipeis suojaan kätke, oi Jeesus Herrani. Suojassas suo mun olla, jos kuinka kävisi.” (SV 227)

Vastauksena Siionin virsi 39.