Jari Jolkkonen

Lataa puhe pdf-muodossa.

 

 

Tehtäviini kuuluu vierailu vankiloissa. Jokainen aavistaa, että muurien sisään kätkeytyy paljon raadollisuutta ja karuja kertomuksia. Ei sinne helppo ole mennä.

Toisaalta juuri vankien kohtaamisessa on jotakin pysäyttävää. Muurien sisällä ollaan piilossa julkisuudelta, mutta usein siellä on myös paljaana olemista niin elämän, lähimmäisten kuin Jumalan edessä. Omat onnistumiset ja saavutukset vanki on joutunut jättämään vankilan portille. Aika vähän on papillakaan käyttöä munkkilatinalle tai korealle kukkaispuheelle. Turhaa on teeskentely tai oman osaamisen esittely.

Sen sijaan kysymys armosta ja uudistumisesta, joista Nilsiän Herättäjäjuhlien tunnuskin puhuu, suorastaan huutaa ratkaisua. Kaiken tekemäni jälkeen on pakko kysyä, mistä löydän uuden alun, mistä löydän toivon, mistä armollisen Jumalan? Hyväksyykö Jumala minut, kaikesta huolimatta?

Ja vaikka löytäisinkin Jumalan, voiko hän myös uudistaa minua armollaan, vai pitääkö minun jäädä entiseen kurjuuteeni? Toimiiko Jumalakin niin kuin se entinen pappi, joka vankilakirkon lopuksi toivotti tiilenpäitä lukevalle seurakunnalleen ”monia, monia armorikkaita vuosia”?

 

***

 

Rakas seuravieras, saatat kysyä, miksi puhun vangeista. Emmehän nyt istu rikosseuraamuslaitoksen neuvottelupäivillä.

Puhun vangeista, koska kuva ihmisestä vankilassa kuvaa koko lännen kirkon, ja siten myös herännäisyyden ihmiskäsitystä, ihmisen tilaa Jumalan edessä. Olemme kaikki vankeja, haluamme tai emme.

Luterilainen reformaatio ei halunnut kehittää mitään uutta armo-oppia, vaan päinvastoin palauttaa voimaan Paavalin, Augustinuksen ja lännen kirkon armo-opin. Sen lähtökohtana oli sen tunnustaminen, että ihminen on muurannut itsensä vankiselliin, jonka lukkoja hän ei pysty itse sisäpuolelta avaamaan. Tarvitsemme apua ulkopuolelta. Ja juuri tämä on nöyryyttävää. On vaikeaa tunnustaa olevansa vanki. Se loukkaa luonnollista pyrkimystämme autonomiaan.

Meidän tilanteemme voi olla jopa vankilassa istuvaa vankia vaikeampi. Kaltereiden ympäröimä vanki tietää ja tuntee tilansa, mutta meillä on jatkuva kiusaus kuvitella itsemme vapaiksi ja vanhurskaiksi.

Kuvitelma omasta vapaudesta voi paljastua innokkaana parannuksena toisten synneistä. Se voi ilmetä hyväntahtoisissa uudistusvaatimuksissa, jotka itsen sijasta esitetään muille: toisille ihmisille, kirkolle tai yhteiskunnalle. On helppoa arvostella maallisia päättäjiä tai torua vanhaa kirkkoäitiä – sillä pääsee usein julkisuuteenkin. Omien syntien tunnustaminen ja oman elämän korjaaminen on paljon vaikeampaa.

 

***

 

Hyvä seuravieras ja rakas rikoskumppani. Pyydän, älä loukkaannu, jos puhun sinusta ja minusta vankina. Sellaiselle paikalle Pyhä Kirja meidät asettaa. Olisi paljon helpompaa väittää, että ei hätää, ehjiä, vapaita, terveitä ja pyhiä tässä ollaan, olkaa rauhassa ja menkää kotiin.

 

***

 

Rangaistusta suorittava ihminen toivoo usein erityisesti kahta asiaa, hyväksymistä ja elämän uudistusta. Vanki kaipaa sellaista Jumalaa, jonka Kristus piirtää eteemme Tuhlaajapojan Isässä: Isä näki pojan jo kaukaa, heltyi sydämessään, juoksi vastaan, sulki syliinsä ja suuteli omaa lastaan. Ei mitään kuulusteluja, ei mitään selvityspyyntöjä. Pelkkää hyväksyvää armoa ja lempeää rakkautta, syliin ottamista ja iloa keskinäisestä yhteydestä.

Rakas seuravieras. Juuri tällainen Jumala sinulla on. Jo kasteessa hän on ottanut sinut omakseen. Kristus avaa sinun lukkosi ja tulee vierellesi. Hän heltyy ja kiirehtii sinun luoksesi. Hän ottaa sinut omakseen. Hän iloitsee sinusta. Miksi et sinäkin iloitsisi hänen rakkaudestaan.

Vanki toivoo, että hänet hyväksytään, ehdoitta. Sen lisäksi hän toivoo, että kaikki paha jäisi taakse ja elämä uudistuisi, että vuotavat haavat sidotaan, että nälkä ja jano sammutetaan ja että likaiset vaatteet vaihdetaan puhtaisiin, niin kuin Tuhlaajapojalle. Että Jumala myös korjaa, muuttaa ja uudistaa armollaan.

Rakas seuravieras. Juuri tällainen Jumala sinulla ja kaikilla muilla vangeilla on. Jumala, joka vapauttaa vankeudesta ja uudistaa elämän armollaan.

 

***

 

Luterilaista reformaatiota on joskus syytetty halvan armon julistuksesta, sellaisesta, joka antaa syyn hengelliselle välinpitämättömyydelle, jopa synnille. Joskus olemme antaneet kritiikille aihetta. Olemme ymmärtäneet armon kapeasti pelkästään olemassa olevan tilan hyväksymisenä ja kieltäytyneet tunnustamasta Jumalan armon uudistavaa ja muuttavaa voimaa.

Nilsiän herättäjäjuhlien tunnus ”uudistat armollasi” muistuttaa, että Jumalan armo merkitsee sekä hyväksymistä että elämän uudistusta. Hyväksytyksi tuleminen perustuu yksin Jumalan omaan rakkauteen, siksi kukaan ei voi sitä ostaa eikä ansaita, vaan se annetaan meille ilmaiseksi jo kasteessa. Jumalan armo ei pääty hyväksymiseen, siitä se vasta alkaa. Armo on myös uudistava voima, joka jatkuvasti lohduttaa kärsimyksissä, vahvistaa kiusauksissa ja kuljettaa tiellä kohti taivaan kotia.