Satu Väätäinen

Hyvät Ystävät

Tuntuu oudolta ja vaikealta tulla puhumaan näissä aamuseuroissa tänä kesänä 85 vuotta täyttäneen, teidän monien tunteman ja rakastaman Herättäjä-Yhdistyksen matkasaarnaaja Toivo Tolppasen ja kunnianarvoisan rovasti Raili Turtolan puheen jälkeen. Kun näin tämän järjestyksen, ensimmäinen ajatus oli, että ihan kaikkea meidänkään ei tarvitsisi uudistaa! Yksi säilyttämisen arvoinen, körttiläiseen seuramenoon kuulunut hyvä tapa on ollut, että vanhimmat puhuvat viimeisenä. Tämän vuoden juhlien tunnusta mukaillen siitä syystä, että he elämästään paremmin tietävät, mitä merkitsee, kun Jumala uudistaa armollaan.

Tänään on Paavo Ruotsalaisen 240-vuotissyntymäpäivä, hänhän syntyi juuri 9. päivä heinäkuuta 1777.  Tämä syntymäpäiväsankari sanoi itsestään mm. näin: ”Minä olen viekkaampi syntinen kuin te olette eläissänne nähnyt, vaan tiedän Lunastajani elävän.”

Ja on kuin Ukko-Paavo tänä aamuna sanoisi meille hänen hautansa ympärille ja ”Uudistat armollasi” -tunnuksen alle kokoontuneille samat sanat, jotka hän sanoi ystävälleen Julius Immanuel Berghille: ”Muista, rakas ystävä se, että kaikki kristikunnan sisällä tietävät Kristuksen lunastuksen, mutta ne ovat sangen harvat, jotka ottavat häneltä voiman elääksensä sen tiedon jälkeen, kuin heillä on.”

Rakkaat Ystävät, meidänkään ei pitäisi vain jäädä siihen tietoon, että ”Uudistat armoallasi.” Pelkän tiedon, aivouskon, kanssa saattaa nimittäin käydä niin kuin kävin tämän kesän rippikoulussani, kun sen lopuksi kysyin, mitä armo tarkoittaa?  Armotonta rakkautta minun osakseni, kuului yksi vilpitön vastaus. 

Jumalan uudistava armo ei ole tieto, eikä se ole käsite, vaan se on suhde.  Se on elävän Jumalan ja minun välinen suhde.  Se on elävän Kristuksen ja Sinun välinen suhde. Silloin ”Uudistat armollasi” alkaa rukouksesta: ”Jeesus Kristus Jumalan Poika armahda minua syntistä.”  Tätä kristikunnan vanhaa rukousta Ukko-Paavokin muuten paljon harjoitti: ”Minä olen syntinen, sinä kuulut olevan syntisten auttaja, voi jospa armossa katsoisit puoleeni.”  Meidän olisi myös aika alkaa tätä rukousta opetella. Sillä jos me emme tunne ja tunnusta synnin, kuoleman ja Perkeleen valtaa omassa elämässämme ja tässä maailmassa, kadottaa Jumalan armokin meille merkityksensä, Hänen ilman minkäänlaisia perusteita antamansa armahdus jää turhaksi.

Ihmisen ja Jumalan välisessä suhteessa armo on kokonaan Jumalan asia ja Jumalan ominaisuus. Ihmisen osa on tarvita Jumalan armoa elämässään, sillä se on jokaiselle tarkoitettu.

Nuoren elämä uudistuu ja muuttuu koko ajan, kuin itsestään. Kun elämä kuohuu vastaan kaikkialta, Jumalan armokin tuntuu lämmittävän kuin tämä aamuaurinko. Mutta kun ihminen vanhenee, elämässä ei tapahdu enää jatkuvaa uusiutumista vaan riisumista. Vanhuuden kipua, tuskaa ja turhautumista, luopumista ja kaiken tärkeän menettämisen kokemista ja katselemista. On pakko pyytää apua, on pakko nöyrtyä, on pakko myöntää, että enää en yksin selviä.

Mutta eikö ole niin, että juuri se, mikä elämässäni ei muutu eikä uusiudu, vaikka kuinka toivoo, itkee, kapinoi ja rukoilee, — muuttaa ihmistä eniten. Sillä tänäänkin Jumala kätkee armonsa ja rakkautensa ristin salaisuuteen. 

Siksi me Ukko-Paavoakin vielä muistelemme ja hänen haudalleen kokoonnumme. Emme siksi, että hän on ”viekkaampi syntinen kuin te olette eläissänne nähnyt”, vaan siksi että hän sai, ”otti” elämän voimansa Kristukselta, Lunastajaltaan. Hän sai kokea saman minkä toivottavasti mekin, että Sinä Jumala, suot suuriakin suruja, minun täällä maistaa. Et silti ole kaukana, suot päivän uuden paistaa. Näin toivoni ja voimani — jälleen tänä aamuna — uudista armollasi.  Annat hiljaisen vakuutuksen ja lohdutuksen minun kuormitetulle ja armoasi epäilevälle, epätoivoon taipuvaiselle sydämelleni ja ajallisen elämän huolien kanssa askaroivalle mielelleni. ”Armonvillauksen” — joka voi olla on uskoa, ja jos ei uskoa, niin toivoa ja jos ei toivoa, niin toivon häivä.

Jumalan armolla on ihmeellinen voima. Monta kertaa meiltä salatulla tavalla se uudistaa ja kantaa sukupolvelta toiselle. Paavo Ruotsalaisen äiti-parkakin, Anna Ruotsalainen, jonka elämän syvin pettymys oli se, että hänen lapsestaan Påhl Henrikistä, — josta piti tulla herra — tulikin kaikkien naapureiden naurama löyhkä-Paavo ja riitelijä. Ja kuitenkin, Paavon ajan herrat ovat kaikki nimettöminä kauan sitten maatuneet maaksi, mutta Ukko-Paavon haudalla vieläkin veisataan ja ammennetaan siitä samasta Jumalan armosta, josta hän kaikkien vaivojensa alla eli ja sai toivonsa. VT:n Jobin sanoin: ”Minä tiedän, että Lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan, saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo! Tätä minun sydämeni kaipaa.” (Job 18:25)