Matti Pajulan Tuulten leikkikalu Nilsiän herättäjäjuhlilla

 

Näyttämö on riisuttu, harmaan peräseinän eteen näyttämölle  on nostettu vain kaksi tuolia, valkoisella liinalla peitetty pöytä, jonka päälle on asetettu vesikarahvi ja pari lasia. Mutta lavasteilla pärjätään, sillä yhtä riisuttu on myös Matti Pajulan uusi Paavo Ruotsalais -näytelmä Tuulten leikkikalu, joka esitettiin Nilsiän herättäjäjuhlilla kuudesti täysille katsomoille Paavon kotisijoilla Aholansaaressa ja Nilsiän keskustassa olevan Simolan kotiseutukeskuksen kesäteatterissa.

Toki Tuulten leikkikalussa on myös omat hauskat, hymyä herättävät hetkensä, mutta kaikkinensa Pajulan teksti kuten ohjauskin ovat vapaita turhista höpinöistä. Patologin tavoin kirjailija suorittaa kahdelle, jo kauan sitten kuolleelle hengenmiehelle ruumiinavauksen, jossa näytetään kaihtelematta ne mätäpaiseet, jotka molempien sisikunnassa ovat tuskallisesti näyttäneet ja tuhoja tehneet.

Karu pelkistys

Körttijohtajan sieluntuskat ovat tuttuja kaikista aiemmistakin Paavo Ruotsalais -näytelmistä tai oopperoista, tässä katsannossa Tuulten leikkikalussa ei ole mitään uutta. Pajula itsekin on kaivellut Löyhkä-Paavoksi sanotun uskonmiehen sielua aiemmin jo puolen tusinan näytelmän verran.

Vaikea sanoa, jääkö Tuulten leikkikalu kirjailijan jäähyväisiksi Aholansaaren isännälle, mutta joka tapauksessa tämä uusin näytelmä on kuin karu pelkistys ja tiivistys kaikesta siitä, mikä teki Paavo Ruotsalaisesta aikansa savolaisen ja pohjalaisen kansan hengelliseksi johtajaksi ja myös pappien arvostamaksi sananjulistajaksi.

Tuulten leikkikalussa Paavo Ruotsalaista pidetään koko vasaran ja alasimen välissä samaan tapaan kuin hän itse aikanaan ihmisen tuskaa kuvasi. Uutta ja puhuttelevaa on näytelmässä se, että samaisten tunnontuskien kanssa joutui taistelemaan myös körttiherännäisyyden pappissiiven henkinen johtaja Niilo Kustaa Malmberg. Valtakunnalliseksi herätysliikkeeksi körttiläisyys kasvoi vasta sen jälkeen, kun nämä kaksi ristiriitaista sielua – talonpoika ja pappi – löysivät keskinäisen sovun ja ymmärryksen.

Amandakin tulistui

Pajulan suuri näky on ollut, että tämä historiallinen ymmärrys löytyi kahden naisen välityksellä. Siinä missä vaimo Riitta ripitti ja sanoi totuuden Paavo Ruotsalaisesta ja hänen elämäntyylistään, yhtä lailla uskalsi myös Malmbergin Amanda-ruustinna nousta miehensä uskonkäsitystä vastaan. Paavon ja Riikan kotoisat välienselvittelyt kirveenheittelyineen on nähty ennenkin, mutta vaikuttavan kohtauksen on Pajula rakentanut ilman kirveitäkin siitä hetkestä, kun Paavoa ymmärtävä Amanda erolla uhaten sai miehensä hyväksymään navetalta ja viinalta lemuavan savolaisen talonpojan tasavertaiseksi uskonkumppaniksi.

Jos ovat näyttämö ja käsikirjoitus riisuttuja kaikesta turhasta, samalla säästölinjalla on rakennettu myös näytelmän henkilögalleria. Paavon, Riitan, Niilo Kustaan ja Amandan lisäksi tarinaa ovat viemässä eteenpäin vain Paavon kiuruvetinen uskonveli Lauri Niskanen ja pohjalainen, omien syntiensä kanssa kamppaileva talonpoika Emäpuu-Matti. Orkesterissa on vain yksi hanuristi.

Niukkuus on etu

Ja näillä seitsemällä tullaan hyvin toimeen. Niukkuus on tässä tapauksessa jopa etu, kun kaikkiin rooleihin on saatu juuri oikeat henkilöt. Paavona on itseoikeutetusti Nilsiän oma poika Antti Heikkinen, Riittana Mervi Nousiainen. Teatterin ammattilainen Laura Malmivaara on yhtä itseoikeutetusti Amanda Malmberg, papin liperit on saanut kaulaansa Pekka Räsänen. Lauri Niskasena on Antti Saarelainen, Emäpuu-Mattina Kari Summanen. Ohjaajana Matti Pajula on tuntenut ”pappenheimiläisensä” läpikotaisin: kaikki kuusi ovat kuin valetut roolimuottehinsa.

Etukäteen Tuulten leikkikalusta on puhuttu kahden naisen, Riitan ja Amandan, näytelmänä, ja toki Laura Malmivaara ja Mervi Nousiainen myös vaikuttavasti esiintyvätkin vaikeissa osissaan vaikeitten miesten aviokumppaneina.

Mutta näytelmän lopussa tuli ainakin itselleni tunne, että loppujen lopuksihan tässäkin näytelmässä pääosan ottivat miehet.

Sielun paloa

Antti Heikkinen Paavona ja Pekka Räsänen Niilo Kustaana uppoutuivat rooleihinsa sellaisella sielun palolla, ettei se jättänyt ketään kylmäksi. Ihmeellinen johdatus oli tietenkin, että päärooleihin saatiin kaksi körttijohtajien suoranaista jälkeläistä. Heikkinen on viidennessä polvessa Paavon verta, Malmivaara samaten viidennessä Niilo Kustaa Malmbergin sukua.

Roolit olivat varmastikin molemmille ainutlaatuinen matka suvun historiaan, mikä näkyi myös heidän esiintymisessään.

Talonpojiksi puetuista Antti Saarelaisesta ja Kari Summasesta ei menneen ajan suomalainen kansanmies parane.

Erinomaiset roolisuoritukset olivat tietysti ilo katsojalle. Tuulten leikkikalun tärkein anti oli kuitenkin, että se pani jokaisen mukana olevan miettimään omia tekojaan ja omia ajatusluutumiaan. Vaikea sanoa, poistuiko kukaan esityksestä parempana ihmisenä, mutta ainakin näytelmä antoi toivoa, että meistä jokaisella on vielä mahdollisuus tavoitella parempaa ja ehkäpä jopa ikuista elämää ”armon kerjäläisinä”.

 

Teksti: Seppo Kononen

Kuva: Martti Huusko

 

Tuulten leikkikalu

Esitysajat

Käsikirjoitus ja ohjaus: Matti Pajula

Musiikki: Jaakko Löytty

Jumalan hullut –teatteriryhmä:

Laura Malmivaara, Mervi Nousiainen, Pekka Räsänen, Antti Heikkinen, Antti Saarelainen, Kari Summanen

Säestys: Maarit Halonen