Körttijunaretkestä Yli-Katilaan tuli elämys

Körttijuna kaartaa Seinäjoen kaupungintalon eteen, ja kolmisenkymmentä juhlavierasta kömpii sen kahteen vaunuun.

Tunnelma on hikinen, odottava ja välitön. Seinäjokelainen junaemäntä Taru Kivineva ja hänen Salla-tyttärensä myyvät piletit. Alkamaisillaan on retki virsirunoilija Mikko Katilan (1863–1924) syntymäkotiin.

Kun vielä oikutteleva mikrofoni saadaan pelaamaan, ylistarolainen Mikko Takala kapuaa pyörillä kulkevan körttijunan ohjaamoon ja retki alkaa.

Körttijunan pysähtyessä Koulukauden ja Kirkkokadun liikennevaloihin retkeläiset ovat jo kaivaneet laukustaan Siionin virret tai älypuhelimen ja veisaavat täyttä häkää. Mitäpä körtit muutakaan tekisivät. Mikko Katilan sanoittama Soi, virteni kiitosta Herran on yksi suosituimmista siioninvirsistä.

 

Lakeus ihastuttaa

Körttijuna köröttelee iltapäiväliikenteessä kohti Itikanmäkeä. Ensimmäisessä vaunussa istuu juhlaväkeä Evijärveltä, Kempeleestä, Lahdesta, Tampereelta, Siilinjärveltä, Utajärveltä, Ylivieskasta, Seinäjoelta ja Ylistarosta.

– Ai, tuossako on Rytmikorjaamo, joku kurkottelee.

Vaasan-radan jälkeen avautuva viljava lakeus herättää ihastusta. Retkeläiset kehuvat, miten helppoa Seinäjoelle oli tulla junalla ja kysyvät, kuinka suuri lakeuden reunassa häämöttävä Ideapark onkaan kooltaan.

Heikkilänmäellä körttijuna kääntyy isolta tieltä Niemistöön ja pysähtyy lopulta Katilanmäelle vievän lyhyen pihatien päähän.

 

Päärakennus 1700-luvulta

Eija Kaski (o.s. Katila) ja hänen puolisonsa Pertti Lipsanen ovat Yli-Katilan talon kesäasukkaita Jyväskylästä ja ottavat pihanurmella vastaan noin 30 hengen vierailijaryhmän.

– Katilan tila on perustettu vuonna 1722 ja ollut koko ajan saman suvun hallussa, Kaski kertoo.

Yli-Katilan pihassa tuntuu kuin aika hidastuisi. Eteläpohjalaisen rakennuskulttuurin tunteva Risto Känsälä luonnehtii pihaa väljäksi neliöpihaksi. Sitä reunustavat todennäköisesti 1750-luvun puolivälistä peräisin oleva puolitoistakerroksinen pohjalaistalo, aitta, navetta ja vaja. Aitta lienee rakennettu 1800-luvun alussa.

– Etelä-Pohjanmaalla haluttiin rakentaa hyvin, mutta myös komian tähären. Tervanpoltto, puutavaran myynti ja kytöviljely vaurastuttivat tätä aluetta 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alussa, Känsälä selvittää.

 

Kolmimetrinen leipälapio

Yli-Katila on Risto Känsälän mukaan säilynyt harvinaisen hyvin, ja talo on kunnostettu. Känsälä kehottaa ihastelemaan talossa ilmenevää hienoa kirvesmiestaitoa ja vilkaisemaan tuvassa etenkin muhkeaa, kaariotsaista takkaa.

Tuvassa on miellyttävän viileää. Siellä on leveät lattialankut, räsymatot, sänkyrati, kurkihirret ja astiakaappi, jonka Eija Kaski uskoo olevan alkuperäinen. Kaapissa on samanlaiset puukaiverrukset kuin sängyissä.

Oululainen Kalevi Lämsä haluaa kurkistaa leivinuuniin, ja Kaski avaa luukun. Uunin koosta kertoo se, että leipälapio on pituudeltaan noin kolme metriä.

Tamperelainen Riitta Sompa-Hokkala on kiinnostunut kulttuurista ja ottaa puhelimellaan kuvia muistoksi. Hän kehuu puolitoista tuntia kestänyttä retkeä elämykseksi.

– On hienoa, että tätä taloa on arvostettu ja pidetty kunnossa. Se on ollut omistajille taloudellinen uhraus. Hienolta tuntuu sekin, että pääsimme käymään täällä ja kuulimme hyvän esityksen.

 

Murroon oikoosella veisataan

Seinäjokelainen Maria Ojala ei ole aiemmin käynyt Yli-Katilassa, joten hän oppi uusia asioita kotikaupungistaan.

– Tulin, koska en tiennyt kovin paljon Mikko Katilasta ja koska pidän kaikesta vanhasta. Talo on ihanasti sisustettu.

Paluumatkan alkaessa veisataan taas. Maailmassa alla vainon -virsi on sekin Mikko Katilan sanoittama siioninvirsi.

– Käynnin jälkeen Katilan virsien sanat puhuttelevat toisin kuin ennen, koska olemme nähneet, minkälaisessa ympäristössä ne ovat syntyneet, ylivieskalainen Kaisa Savela uskoo.

Paluureissulla puhutaan Kalajokilaakson perinneruoasta, ohrajauhoista valmistetusta pepusta, ja ylistarolaisesta piimävellistä, kunnes Murroon oikoosella viritetään reissun kolmas virsi.

– Retki oli avartava. Katila oli merkittävä virsirunoilija, ja historia ja rakennustyöt kiinnostavat aina, Kalevi Lämsä tuumaa laskeuduttuaan Körttijunan perävaunusta kaupungintalon pysäkillä.

Teksti: Elina Koski

Kuvat: Minna Sorvala