Maria Immonen

Lataa puhe pdf-muodossa.

Armon vapauttamat — luomakunta ei ole kaupan, ihminen ei ole kaupan, pelastus ei ole kaupan. Nämä teemat ovat toimineet globaalin luterilaisen kirkon johtolankoina reformaation 500-vuotisjuhlavuonna. Ne ovat puhutelleet minua Luterilaisen maailmanliiton Maailmanpalvelun johtajana, kun olen miettinyt, miten oma työni ja kahdeksan tuhannen kollegani työ humanitaarisen avun ja kehitysyhteistyön parissa liittyy reformaation perintöön ja visioon. Mitä tarkoittaa luterilaisten omistamalle humanitaariselle työlle maailman 65 miljoonan pakolaisen ja evakon joukossa se, että luomakunta, ihminen tai pelastus eivät ole kaupan?

Mauritania on Länsi-Afrikan aavikkovaltio, jonka pinta-alasta yli 90 % on hiekkaa, jota tuulet puhaltavat niin, että rakennukset, kaivot, pellot ja kodit uhkaavat hautautua keltaisten jyvien alle. 1970-luvulla Mauritanian islamilainen tasavalta otti yhteyttä Luterilaiseen maailmanliittoon erikoisen toiveen kera: voisitteko tulla tänne ja pysäyttää Saharan. Pääkaupunki uhkasi hautautua ja muuttua asuinkelvottomaksi. LMLn ympäristöasiantuntijat, maatalousteknikot ja -insinöörit ryhtyivät toimeen ja aloittivat ympäristötyön yhdessä paikallisten ihmisten kanssa, pikkuhiljaa, taimi kerrallaan, dyynin kylkeen, kaupungin pohjois- ja itäpuolelle. Luomakunta ei ole kaupan — sen eteen tehtiin aavikolla yhdessä töitä, mauritanialaiset ja kaikenmaalaiset luterilaiset, 70-luvulta alkaen, jotta ihminenkin voisi elää.

Näihin aikoihin syntyi tyttölapsi nimeltä Houleye Tall poliitikkoperheeseen, jossa isä oli ympäristöaktivisti, ja jonka veli oli luterilaisilla töissä. Hän oli poikkeuksellinen mies muutenkin sen ajan Mauritaniassa, sillä hänen kaikki lapsensa, myös tytöt, koulutettiin. Houleye opiskeli ajan mittaan yhteiskuntatieteitä ja liittyi opiskelijaporukoihin, joilla tasa-arvo ja ihmisoikeudet olivat kaiken toiminnan keskiössä. LML alkoi houkuttaa työnantajana, sillä ympäristötyö oli laajentunut toimeentulon kehittämiseen, naisten elinolosuhteiden parantamiseen, yhteiskunnallisen epätasa-arvon vastustamiseen. Mauritania on maailman viimeinen valtio, jossa yhteiskuntajärjestykseen on kuulunut orjuus aivan laillisesti. Naiset ovat olleet pääsääntöisesti kauppatavaraa, siinä missä aasit, kamelit ja taatelit. Tyttöjen kasvua ja kehitystä ovat haitanneet monet kulttuuriset tavat, joiden purkaminen houkutteli Houleyta.

Houleye aloitti yhteisönkehittäjänä aavikkokylissä, valtavan maan periferiassa. Kylissä asui naisia, lapsi ja vanhuksia. Miehet olivat pääasiassa poissa karjan mukana ja kauppamiehinä eri puolilla Saharaa. Haasteet olivat valtavia, ja innostavia. Aavikko saatiin kasvamaan vihanneksia ja rakennuksia suojaavia akaasia- ja neem-puita, ja siinä samassa puhuttiin naisen elämän haasteista ja mahdollisuuksista elinympäristössä, jossa nainen näyttää vanhukselta jo kolmekymppisenä. Imaamien kanssa tehtiin yhteistyötä haitallisten perinteiden kitkemiseksi islamin vastaisina. Ainoana maana maailmassa Mauritaniassa on luterilaisten kätilöimänä julkaistu fatwa, joka kieltää tyttöjen silpomisen. Malilaisten pakolaisten alkaessa tulla Mauritanian puolelle perustettiin keskelle aavikkoa yksi Luterilaisen maailmanliiton kymmenistä pakolaisleireistä. Näillä leireillä tänäkin vuonna lähes kolme miljoonaa pakolaista saa luterilaisten kirkkojen avustuksella ja tuella avun ja suojan elämää uhkaavissa tilanteissa. Houleye teki töitä, perusti perheen, jatkoi ihmisoikeusaktivistina ja eteni urallaan Luterilaisen maailmanliiton Mauritanian ohjelman apulaisjohtajaksi ja yhdeksi LMLn ihmisoikeuskouluttajaksi, joka kiersi eri puolilla maailmaa opettamassa kollegoja siitä, miten ihmisoikeuksia voidaan käyttää aktiivisesti kaikessa työssä, oli kyse humanitaarisesta avusta tai pidempikestoisesta kehitysyhteistyöstä. Ihminen ei ole kaupan. Armon vapauttama ihminen ei ole kaupan.

Muutamia vuosia sitten minulla oli ilo saada Houleye kylään Suomeen Lähetysseuran kampanjakasvoksi. Eräänä iltana hän tuli meille kotiin ja laitoimme yhdessä ruokaa alkukesän illassa. Pilkoimme paprikoita ja sipulia, paistoimme kanaa, pesimme riisin ja juttelimme elämästä ja kaikesta mistä nyt ruokaa laittaessa jutellaankaan. Miten vaikeaa onkaan ostaa asunto Helsingissä, puhumattakaan Nouakchottissa! Asuntolainan korko ei olekaan pari prosenttia kuten meillä, vaan heiluu useissa kymmenissä prosenteissa. Lasten opinnot ja tulevaisuuden suunnitelmat jännittävät ja innostavat. Kesälomasuunnitelmat. Juttelun lomassa Houleye meni välillä yläkertaan rukoilemaan. Kun hän tuli alas, puhe siirtyi toiseen aiheeseen, kun kysyin: mitä hän tarkalleen ottaen rukoilee? Onko rukous määrämuotoinen ja sama joka kerta? Mitä hän rukouksesta ylipäätään ajattelee? Kuuleeko Jumala jokaisen rukoukset? Ja niin sitten juttelimme uskosta, Jumalasta, ihmisen paikasta, armosta ja laista, vapaudesta ja elämän tarkoituksesta. Ja jossain vaiheessa Houleye sanoi minulle, että kuule Maria, kun ihmiset kysyvät minulta, miten voin olla luterilaisilla töissä, minä määrittelen itseni niin, että olen luterilainen muslimi. Minä niin arvostan luterilaisia ja miten he elävät maailmassa, ihmisiä ja ihmisarvoa kunnioittaen. Jumala on suuri. Hän ymmärtää, että me teemme yhdessä työtä ihmisen puolesta, vaikka kaikista asioista emme ajattelekaan samalla tavalla. Pelastus ei ole kaupan. Armon vapauttamat ihmiset, pelastus ei ole kaupan.

Sitten tuli päivä, jolloin sain töihin uutisen, että Houleye oli kuollut auto-onnettomuudessa Mauritanian aavikolla. Auto oli ajautunut hiekkaliirtoon ja rekan alle, ja Houleyen elämä päättyi. Minun ahdistukseni oli valtava: näemmekö enää koskaan? Voinko ajatella, että taivaassa tavataan, Houleye, minun luterilainen muslimiystäväni? Mitä minun pitää nyt ajatella kuolemasta, Jumalasta, armosta? Pelastus ei ole kaupan. Armon kerjäläiset, pelastus ei ole kaupan. Jumala on suuri.