Pauliina Nuutinen

Viimeisten vuosien aikana olen monta kertaa törmännyt erilaisiin tilanteisiin, keskusteluihin sekä kuullut saarnoja ja puheita, mitkä ovat nostaneet minulle kysymyksen huulille: ketkä ovat tervetulleita kirkkoon tai minkälaisia arvoja omaava henkilö voi olla kirkon jäsen.

Opiskelin Teatterikorkeakoulussa, jossa luultavasti kirkkoon kuuluvien opiskelijoiden määrä on aika pieni. Monissa keskusteluissa kuulin tiukkaa kritiikkiä kirkkoa kohtaan ja mielipiteitä siitä, miksi kirkosta tulisi erota. Kysymykset ja mielipiteet lentelivät, esimerkkeinä: ”Kuinka voi kuulua organisaatioon, jossa vielä 2010 luvulla osa järjestön johtajista eli papeista, eivät suostu työskentelemään yhdessä naispapin kanssa? ” tai: ” Kuinka voi hyväksyä sen, että jos on itse mennyt naimisiin ja kokee avioliiton tärkeäksi, niin sitä samaa oikeutta ei saa toinen saman arvoinen ihminen, jos hänen rakkauden kohteensa on samaa sukupuolta? ” Istuessani siinä ravintola Tarmon penkillä, olin pettynyt ja surullinen. En pystynyt puolustamaan kirkkoa. Ymmärsin, kuinka isoja asioita kirkkoon kuulumisen ympärillä pyörii ja sen, että joku voi kokea ristiriitaisena kuulua kirkkoon muun muassa näiden argumenttien takia, kun ei pysty hyväksyä minkäänlaista ihmisten eriarvoistamista.

Tämän vuoden pääsiäisena satuin kuulemaan radiosta jumalanpalveluksen, jossa pappi puhui saarnassaan jotenkin niin että,” monet kuorivat kirkosta ja uskonnostamme vain kermat päältä, mutta eivät ole valmiita syömään koko kakkua.” Silloin mietin, että onko todella niin, että kirkon tahto olisi se, että tässä olisi mukana vain ne tosi uskovaiset? Onko kirkolla tarve suorittaa jälleen puhdistus, jossa mukaan jäävät vain ne täysin yhdellä lailla ajattelevat ja uskovat? Tähän huoleeni yksi körttiteologi ja ystäväni kauniisti  kuitenkin ilmaisi:” Niin kuin iso orkosteri soittaa tai kuoro laulaa samaa teosta, jokaisella on kuitenkin oma äänensä ja monella myös oma stemmansakin. Niin myös tässä yhteisossä saa laulaa omalla äänellään.” Tämä ei ole vain kaunis ajatus, vaan tämän sisällön ovat varmasti myös useat saaneet kokea niin herättäjäjuhlilla kuin körttiläysyyden keskuudessakin.

Mieleeni on painunut eräät kotiseurat lapsuudestani. Niissä seuroissa, joku meistä lapsista kysyi eräältä körttimummolta: ”Oletko sinä uskovainen?” Mummo oli hetken hiljaa ja sanoi sitten: ”En minä ole uskovainen, pikemminkin toivovainen.” Tuo pieni ja hento vanhus, jonka kaikki kolme lasta tiesin olevan Teologeja ja jonka näin mielessäni kirkon ytimessä, sanoikin itseään toivovaiseksi. Kuitenkin hän oli ahkera kirkossakävijä, joka varmasti tunsi, että myös hän oli pienen toiveensa kanssa tervetullut kirkkoon.

  Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän Jeesuksen tapahtumat ja vertauskuvat puhuttelevat minua.  Se, että vertauskuvissa Jeesus astuu huorin tehneen naisen viereen puolustamaan tätä ja sanoo:” Se heittäköön ensimmäisen kiven, kuka ei ole tehnyt syntiä” tai näyttää lapsen yhtä suuren arvon itseään täynnä oleville aikuisille, jotka ovat nostavat itsensä niin ylös, että kokevat voivansa jättää muita ihmisiä, kuten lapsia, ulkopuolelle. Nämä kertomukset kertovat minulle juuri sitä suurta rakkauden määrää, mitä tämä uskonto minulle merkitsee. Jeesus näillä esimerkeillä osoittaa kuinka jokainen ihminen on tärkeä, arvokas  eikä häntä pidä arvostella niin tekojen kuin ominaisuuksienkaan perusteella.  Ei meidän tulisi etsiä vikoja ja eriäväisyyksiä muista, vaan yrittää ymmärtää ja rakastaa.

Monen muutoksen, epäröinnin ja kasvun esteenä ovat yleensä pelot. Näen ja ymmärränkin myös kirkon pelkoja ja pitkiä traditioita. Jos usko katoaa, mitä virkaa on uskonnoilla ja miten sovittaa yhteen erilaiset näkemykset? Myös kirkon on uskallettava ohittaa pelkonsa ja jatketava omaa vaarojen matkaasa. Joka päivä myös kirkon on pysähdyttävä katsomaan, näenkö todella ihmisen? Antaako kirkko kaikkien ihmisten tulla  juuri sellaisina kuin he ovat?

Toivon, että saan olla osa tätä joukkoa, puutteellisen uskoni kanssa, kuin myös ne muut toivovaiset, jotka kokevat saavansa tästä yhteisöstä tai sanomasta voimaa ja sisältöä elämäänsä. Uskon että mukana säilyvät ne, jotka ovat saaneet vahvan uskon, mutta keneltäkään ei ole pois, jos mukana on niitäkin, jotka tarttuvat edes pieneen toiveeseen ja ovat onnellisia siitä.

Pauliina Nuutinen, tanssija, maatilan emäntä, Kiuruvesi