Satu Grip

Lataa puhe pdf-muodossa.

Hyvää huomenta, hyvä kuulija!

”Nousta sain aamuun, lintujen lauluun, Jumalan luomiskauneuteen” Nivalan lakeuksilla.  Lapsena Nivala tarkoitti samaa kuin peltojen keskellä sijaitseva mummola. Kun tuttu navetan katto pilkisti esiin tien mutkan takaa, hihkaisin: ”Nyt se Nivala näkkyy!” Vierailun päätteeksi ikävä oli aina valmiiksi suuri, kun ukon ja mummon helmoista täytyi lähteä kotiin. Kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven sanat muistuvat mieleen: ”Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidin kasvot, olivat ainiaaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen.”

Nyt nelikymppisenä miettii elämänsä suuntaa. Olenko onnellinen? Mistä voin vielä haaveilla? Erityisen kiitollinen mieli on omista lähtökohdista.

Isopaappa Jaakko Kangas ja isomummo Anni Niskanen olivat Nivalan Maliskylällä Jokisaaren talon heränneitä. Jatkosodan aikana Jaakko sairastui vakavasti ja sai hoitoa sairaalassa. Lopun lähetessä paikalle pyydettiin neljä silloin palveluksessa ollutta poikaa. Pojille ja heidän siskoilleen Jaakko sanoi: ”Pysykää heränneitten keskuuessa.” Noita sanoja Jaakon lapset kertoivat eteenpäin lapsilleen ja lastenlapsilleen.

Mitä nuo sanat ovat jälkipolville tarkoittaneet? Ymmärrän sanat rakkauden teoksi. Siionin virret ja seurapuheet ovat tuoneet laajan sukumme keskelle lohtua ja iloa. Hyväksyvät katseet, lämmin huumori ja rakastavat kohtaamiset ovat osa meitä.  Noiden sanojen voima on ollut vahva, ja ne liittävät meidät sukupolvien ja laajemmin kristittyjen ketjuun.

Suvun Facebook-ryhmän kuvassa isomummo Anni katsoo levollisin silmin nykypolvea. Hänellä oli tapana veisauttaa suvun koolla ollessa ja erotessa Siioinin virsi: ”Mua siipeis suojaan kätke, oi Jeesus, Herrani. Suojassas suo mun olla, jos kuinka kävisi.” Nuo sanat kantavat meitä edelleen.

Suomen ensimmäisen naiskirjailijan, Minna Canthin, syntymästä on kulunut 175 vuotta. Isomummon tavoin Canth jäi leskeksi ja seitsemän lapsen yksinhuoltajaksi. Canth puolusti novelleissaan ja näytelmissään naisia ja lapsia. Isomummo Anni teki samoin asuttaessaan kiertolaisia, sotilaita ja evakkoja talonsa suojiin. 

Canthin näyttämän esimerkin tavoin sanoja ja tekoja vaaditaan edelleen puolustamaan yhteiskunnan huonompiosaisia: maahanmuuttajat kuohuttavat mieliä, naiset kohtaavat väkivaltaa eniten parisuhteissa ja lapsiperheet kärsivät köyhyydestä. Kaiken lisäksi syrjäytyneisyys periytyy. Mitä Canth vaatisi nyt? Ehkä hän ottaisi osaa #metoo-kampanjaan tai puolustaisi perheiden moninaisuutta.

Kovan naisen elämän on elänyt myös tänä kesänä 90 vuotta täyttävä mummoni, Annin miniä. 14-vuotiaana, karjalaisena nuorena tyttönä, hän joutui sisartensa ja vanhempiensa kanssa jättämään kotipellot ja -metsät Soanlahdelle. Toisen lähdön jälkeen paluuta ei ollut. Kotimaamme ja Nivalan kunta kuitenkin vastaanottivat heidät. Iloinen karjalaisuus joutui etsimään paikkaansa jäyhän pohjalaisuuden keskellä. Sattumalta tai Jumalan johdatuksella mummon uusi kotitalo nousi Jokisaaren naapuriin, josta puoliso löytyi.

Suvun vahvojen naisten ja miesten tarinat toimivat esikuvina, mutta voivat myös asettaa paineita nykypolven ihmisille. Moni asia on helpottunut, mutta oman paikkansa ja roolinsa joutuu jokainen etsimään. Mitä sitten, jos sukupolvien ketju katkeaa? Jos yhteen liitettyjen käsien pyyntö ei toteudukaan elämässä? Yhteys herännäisyyteen tai kirkkoon häviää. Puolisoa ei löydy, lasta ei tule, serkkuja ei ole. Suomessa lapsettomuus lisääntyy ja perheet pienenevät tai hajoavat. Tädit, sedät, enot ja pikkuserkut muuttuvat katoavaksi kansanperinteeksi.

Odotusten ja paineiden alla olevan ihmisen tulevaisuus näyttäytyy tasaiselta kuin musta, kynnetyn pellon laita. Sama sarka jatkuu loputtomiin. Kärsivä ihminen tarpoo mudassa, ei kylvä eikä niitä. Lohduttomalta tuntuvan ajatuksen alla mieli kuitenkin palaa sanojen voimaan ja haluaa kuulla niitä yhä uudelleen: ”Vielä mä toivon, vaikkei täällä toivoa olis ollenkaan. Tarraudun käteen Vapahtajan, käy Herra, meitä siunaamaan” (Jaakko Löytty) ja ”Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi.” (Matt. 24:35)

Käytännöllisen filosofian professori Antti Kauppinen on perehtynyt onnellisuuden filosofiseen tarkasteluun. Jotta hänen mukaansa elämässä olisi jotain mieltä tai tarkoitusta, täytyy tavoitella ja toteuttaa asioita, jotka ovat jollain tavalla arvokkaita: luoda jotain kaunista, edistää oikeudenmukaisuutta, keksiä jotain hyödyllistä tai leikkiä lasten kanssa. Jos tällaisessa onnistuu, usein sivutuotteena on onnellisuutta ja mielihyvää. (HS, 2.1.2019)

Mielestäni onnellisuuteen liittyy myös yhteisöllisyyden kokemus ja hatarankin uskon tarjoama armon käsite. Ihminen saa turvata ajatukseen, että Taivaan Isä näkee korkeammalta ja laajemmin, alusta loppuun: ”Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. - -” (Ps. 139: 16)

Mikä on minun tarinani? Mikä on sukupolveni tarina ja tehtävä? Maaria Leinosen runon mukaan:

”On se Sinullekin annettu
tehtävä
--
iloksi sinutkin
on tarkoitettu
iloa viemään
valoa pimeään
hymyä
hyvää sanaa."

Nykytutkimuksen (Minna Maijala) mukaan Canth puolusti vahvasti naiskuvan moninaisuutta. Canth kannusti muutokseen, sillä hän näki vahvasti, että aina tulee uusi aika. Nyt ja tulevaisuudessa jokainen voi puolustaa moninaista ihmisyyttä.

Lapsille ja nuorille haluan sanoa seuraavat hyvät sanat: ”Sinä kelpaat. Sinä riität. Sinä et ole yksin.” Meillä on tulevaisuuden toivo.

Juhlakansa vastasi Siionin virrellä 172.