Aila Kemppainen
Yhdeksän vuotias tyttönen on päässyt elämänsä ensimmäisille herättäjuhlille . Matka kotikylältä ”ulkomaille” Sotkamoon on odotettu, kuin palkinto heinän haravointitöistä. Maailma on ollut aika pieni turvallisessa syrjäkylässä. Riitti, kun keinutuolissa iltalaulua laulaessa sai katsella horisonttiin, kodin ollessa korkealla vaaran laella; siellä horisontissa oli se itänaapuri Neuvostoliitto, se suuri maailma.
Sotkamon kirkko oli suuri. Siinä kirkon ulkoseinien lähellä oli hyvä istahtaa seurapenkille yhdessä äidin ja sisaruksien ja kylän tuttujen ihmisten kanssa. Tuon pienen tytön sisimmän täytti suuri ihmettely: ” Onpa täällä paljon Jumalaa tarvitsevia ”. Tuli välipalan aika ja tytön tehtäväksi jäi ikään kuin pitää istuinpaikkaa varattuna. Tyttö katseli , kuinka valtava ihmisjoukko liikkui kohti eväspöytiä. Seurapenkit jäivät tyhjiksi. Tytön oli odotettava , vain istuttava paikallaan; äiti kyllä lupasi tuoda jotain suupalaa.
Onpa täällä paljon Jumalaa tarvitsevia! Minä tarvitsen Jumalaa tähän elämään !Täällä on laitettu seurapenkit valmiiksi, jotta väsynyt voisi istahtaa ja kerätä voimia. Seurapenkiltä on turvallista katsella ympärilleen tuntemattomia ja tuttuja. Lapselle seurapenkki on leikin paikka vanhempien turvallisessa läheisyydessä. Monenlaiset eväät ovat jaossa. Tarvitsee vain odottaa paikallaan. ” Pidä varasi Jumalan vilja, syntinen on kimpussasi”, siunasi kainuulainen emäntä ruuan ennen ruokailua.
Lapsuudessani Hyrynsalmella vietettiin usein kotiseuroja. Talvella pirtin uunit lämmitettiin niin kuumiksi, että hikikarpalot otsalla olivat jo seurojen alettua. Penkit ja kaikenlaiset tuolit aseteltiin asemiinsa. Uskottiin, että kyllä Jumala lähettää ihmisiä Sanan kuuloon. Yksikään penkki ei jäisi tyhjäksi. Ja niin taisi käydä.
Seurapenkki on merkillinen olotilan paikka. Siinä ajatellaan monenlaisia asioita. Isovanhempamme ovat kuunnelleet korpievankeliumia hartaasti ja siitä on ammennettu voimaa ahdistuksiin ja elämään. Murheella ei kerskata, he sanoivat. Sanan ruisvarras on ollut yhtä alhaalla kuin kaatuneen puun runko seuroihin matkaavalle jalkapatikkalaiselle antaen lepoistuimen.
Kun päästiin yhteen, yhteinen veisaaminen ilmaisi sisäistä tunnetta yhdessä matkaamisesta kohti taivaskotia. Se on ollut ikävöimistä armoa kohti, taivasikävää. Virsi on ollut tärkeä rukouksen sanoittaja.
Olavi Kares on todennut kainuulaisesta ihmisestä : ”hän on vähään tyytyvä ja vähästä iloitseva. Hänen sieluunsa on painunut hiljaisten metsien yksinäisyyttä ja hänestä kuvastuu omituista herkkyyttä ja lapsenmielisyyttä, jotakin siitä, mitä vaivan ja puutteen koulussa opitaan.” Herkkyys ja lapsenmielisyys taitavat olla tämän päivän elämän oppilaan oppiaineita.
Ei ole häpeä tunnustaa: ” Minä tarvitsen elämääni Jumalaa. Yksinäisyydessämme me kaipaamme sitä, että voisimme kokea yhteyttä ja puhua tuttua kieltä. Me tarvitsemme toisiamme samalla penkillä istuen. Me tarvitsemme Jumalaa, joka ruokkii meidät nälkäiset .
Kainuun kristillisyydessä on ollut hengellisiä äitejä ja –isiä, jotka ovat rohkaisseet odottamaan hengellistä ruokaa omalla paikalla, omalla seurapenkillä Sanan kuulossa sieltä poiskiirehtimättä. Odottaminen vahvistaa uskoa. Korven Jaakko Ristijärveltä opasti: ”Usko alkaa ikävöimisellä, toivolla ja odotuksella armolupauksiin. Uskallus, luottamus Jumalan Sanaan kantaa ihmistä.” Korven Jaakolle kirkko ja jumalanpalvelus olivat jokasunnuntainen hiljentymispaikka.
Seurakunta on meidän rakas paikkamme, jossa me saamme hengellistä ruokaa. Jumalan aika täyttyy ihmisen elämässä silloin, kun hän löytää oman paikkansa kirkon penkistä. Kajaanissa Linnantauksen kirkossa olemme opetelleet jumalanpalvelusryhmän tehtävien kautta palvelemaan. Yksi tehtävä vapaaehtoiselle on kirkonpenkkitehtävä. Se tarkoittaa sitä, että seurakuntalainen tullessaan messuun omalle paikalleen kertoo sen, että hän tahtoo kuulua tähän joukkoon.
Kirkon penkissä ja seurapenkissä on lähellä armonistuin. Hebrealaiskirje kehottaa meitä: Käykäämme uskalluksella armon istuimen eteen, että saisimme laupeuden ja löytäisimme armon avuksemme oikeaan aikaan (4:16)