Tuomo Ruuttunen

Siis

   Sotkamon toiset herättäjäjuhlat siirtyvät pikapuoliin muistojemme joukkoon. Moni on näillä juhlilla muistellut niitä ensimmäisiä, läheisessä Sotkamon kirkkopuistossa tunnuksella ”Peruskallio on Kristus”. Tuon ja näiden juhlien tunnuksen välillä on saumaton yhteys, vaikka emme juhlatunnusta ehdottaessamme sitä edes huomanneet. Olemme nyt maantieteellisesti ilmaistuna Itä-Suomen vaara-alueella ja samalla yhden Euroopan vanhimman vuoriston, Karelidien, peruskallioilla. Miljardien vuosien takaiset ja Himalajan vuoriston korkuiset huiput ovat rapautuneet nykyisiksi Vuokatin vaaroiksi. Niistä aihe juhliemme tämänkertaiseen monimerkityksiseen tunnukseen. Rapautumisesta huolimatta peruskallio on kestänyt. Muistona vuoristosta ovat nämä vaarat. Peruskalliosta Sana vakuuttaa, että Kristus on sama eilen tänään ja ikuisesti.

   Juhlatunnuksemme tultua julki, moni on kysellyt, miksi tuosta tunnussäkeestämme ”En pelkää siis vaarojen matkaa” on siis-sana pudonnut pois. Joku pitikin sitä tarpeettomana sanana – ainakin juhliemme tunnuksessa. Näin voi ollakin, kun ajattelemme sitä vain näiden juhlien näkökulmasta. Mutta kun palautin mieliimme tuon edellisten juhlien teeman, siis sana saa aivan uuden ja keskeisen merkityksen ”Peruskallio on Kristus”, ”En pelkää siis vaarojen matkaa”.

   Mieleeni on täällä palautunut myös Lahden herättäjäjuhlat 8 vuotta sitten. Silloinkin tutun Siionin virren säkeestä oli jätetty yhä-sana pois: ” Armo kannatta”. Koska tuo Siionin virren 113 viimeinen säkeistö ikään kuin yhdistää myös Sotkamon molempien juhlien teemat, en ole päässyt siitä irti näilläkään juhlilla:” Kun oma pohja vajoaa, niin armo yhä kannattaa. Se päällä niin kuin kallion minulla turvapaikka on.”  (Näinhän olemme jo täällä veisanneetkin).

   Viime keväänä tulin luvanneeksi, että ainakin yhdessä herättäjäjuhla puheessa tullaan palaamaan tuohon pois rapautuneeseen siis- sanaan. Minun ei ole kuitenkaan tarvinnut yksin lunastaa tuota lupausta.  Siihen on jo viitattu.

   Äidinkieli kuului lukiossa lempiaineisiini, mutta latina ei. SIIS kuluu suomen kieliopin mukaan konjunktioihin. Sen pitäisi käsittääkseni tulla latinan verbistä konjugare yhdistää, liittää toisiinsa. Konjunktio on siis sidesana, jolla yhdistetään virkkeen eri lauseita toisiinsa. Pysähdymme nyt vielä hetkeksi siis- konjunktion ääreen. Minulle on vahvistunut se ajatus, että tästä vain kahdesta eri kirjaimesta ässästä ja iistä muodostuva pikkusana on tunnuksesta pois jääneenäkin näillä juhlilla meille välttämätön sidesana. Sellaisena se sitoo, yhdistää ja liittää meidät alttarilla kohoavan ristin tavoin sekä pystysuoraan että vaakasuoraan yhteyteen, kuten toiminnanjohtaja eilisessä puheessaan sanoi. 

   Olemme jo veisanneet näillä juhlilla Mikko Katilan virsiä, tunnusvirttämme 173 moneen kertaan yhdessä ja konserteissa. Toisen Katilan virren(137) aiheena on Israelin kansan neljäkymmentä vuotta kestänyt erämaataival. Tuotakin virttä on paljon veisattu täällä Kainuussa.  Siinäkin Katila puhuu vaaroista: ”Vaanivathan täällä vaarat, yhä uudet teiden haarat.” Muutamaa säkeistöä myöhemmin hän rukoiluttaa veisaajaansa: ”Ravinnoksi aina anna vaivain tiellä taivaan manna. Anna uutta voimaa siitä oma voima oma voima kun ei riitä. Kristus kalliosta avaa lähde, josta virvoittavaa vettä janoava saisi, juodaksensa ammentaisi”. Katilalla oli tähän vahva raamatullinen pohja. Israelilaisten vaaralliseen erämaavaellukseen viitaten Paavali kirjoitti korinttilaisille: ”Kaikki he söivät samaa hengellistä ruokaa ja joivat kaikki samaa hengellistä juomaa. Hehän joivat siitä hengellisestä kalliosta, joka kulki heidän mukanaan; tämä kallio oli Kristus." (1. Kor. 10:4). Kallio kulkee mukana vaarojen mailla. Kristus on peruskallio, mutta myös elämän lähde ja matkaeväs. Äskeisessä messussa ja aina Herran pyhää ehtoollista nauttiessamme me, vain tällaiset, tulemme siis yhdistetyiksi ja liitetyiksi Kristukseen, siihen armoon, joka kannattaa yhä ja jonka päällä meillä turvapaikka on, mutta saamme Häneltä myös samaa hengellistä ruokaa ja juomaa, mistä Paavali puhuu.

   Kun Katila runoili yli vuosisata sitten tätä juhliemme virttä 173, siinä hän itse liitti ja yhdisti tunnussäkeemme ensiksikin edelliseen säkeistöön: ”Hän vaikka on näin pyhä suuri ja valtias taivaan ja maan, ei hylkää hän lastansa halvintakaan vaan suojansa antaa kuin muuri.” En pelkää siis… 

   Lieneekö näissä päätösseuroissa juhlavieras, joka löytää itsensä samalta halvimman ja vähäisimmän paikalta? Oman uskon ja elämän huiput, jos niitä on koskaan ollutkaan, ovat kuluneet ja rapautuneet pois. Näillä juhlilla on joutunut kysymään: ”Riitänkö minä? Vaaditaanko minulta jotain täälläkin, vaikka puheissa ja virsissä on vakuutettu, että kelpaan. Miten minun käy, kun juhlat ovat ohi?”  Hyvä juhlavieras, jäljellä on vielä tuo Jumalan sidesana: siis. Tämän on omassa heikkoudessaan Siionin virren tekijä oivaltanut: ”Kun halvimpana joukossa myös minun sallit kulkea. Rukoile heikon puolesta.”  Arvottomuuden, riittämättömyyden, synnin ja häpeän keskeltä saamme näiltä juhlita muistaa ainakin seuraaviin Sotkamon herättäjäjuhliin saakka, että Jumalalla on varaa sanoa ehdoitta: siis. Että Kristus on tuo armorikas konjunktio, sidesana. Hän liittää ja yhdistää meitä suruttomia, uskossamme rapautuneita, rakkaudessamme kovettuneita ja ahneudessamme itsekkäitä, mutta myös pelkääviä ja särkyneitä sieluja Jumalan mittaamattomaan ja loputtomaan laupeuteen - ja tällaisina syntisinä toisiimme Siis: ”Kiitos olkoon Jumalalle, karitsalle, olen armoliitossa.”

   Tunnuksemme säkeistön siis tahtoo lopuksi liittää ja yhdistää meidät myös edessä olevaan: pian alkavaan kotimatkaan, tähän iltaan, yöhön ja huomiseen. Siihenkin, että ihmisen on määrä kotiin päästä kerran.                                                    

   Viime kesän Lapuan juhlien tunnuskin oli tavallaan siis-säe. Säkeistössä sanotaan ensin: ”Pelkään päivää tulevaa” ja sen jatkeena siis tuo tunnus: ”Tule Kristus huomiseenkin”.  Meidän virtemme on saumaton jatko tähän ”En pelkää siis vaarojen matkaa. Hän silloinkin kantaa ja vie, kun polku on synkeä kaita on tie, voin kanssansa taivalta jatkaa.  Hän vastakin auttava lie.”

   Perjantain aattoseurat aloitimme virren säkeellä: ”Ylistäähän luontokin valtiasta valtiasten. Eikö se ken ikuisuutta ikävöi ja maata uutta”.  Aivan kohta saamme me, ikuisuutta ikävöivät, tähän vastaten aloittaa ”Herra hyvää kiittäkää…”  kaikesta, mitä olemme täällä saaneet ja peloitta liittyä apostoli Paavaliin: ”Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, armahtava Isä ja runsaan lohdutuksen Jumala! Hän rohkaisee meitä kaikissa ahdingoissamme, niin että me häneltä saamamme lohdutuksen voimalla jaksamme lohduttaa muita ahdingossa olevia.”

Mutta ennen kiitosvirttämme lopuksi vieläkin siis -sitaatti Siionin virrestä 27. Liitäkööt ja yhdistäkööt se meidät nyt sekä pystysuoraan että vaakasuoraan ristin muotoon tällä eromme hetkellä, kun se kehottaa meitä laskeutumaan ristin juureen ja polvistumaan samanlaisten seurassa. Me teemme nyt niin kuin olemme aina herättäjäjuhlien päätteeksi tavanneet polvistuen tehdä kun rukoilemme virren sanoin:

    ”Nyt laskeudun häveten ristisi juureen maahan. Luo armahtajan vaivainen synteineen tulla saahan? Kirvoitat pahan paulasta. Sinulle olkoon kunnia. Olen vain tomu, tuhka. ..Kun entistä ja nykyistä katselen elämääni, niin sydämestä, syvältä, soi ylistyksen ääni. Sun armostasi pelastun, syntinen vanhurskaudun, pois väistyy kuolon uhka.

   Olethan ilo itkeväin ja lohtu huokaavaisten, eteesi polvistun siis näin, seurassa samanlaisten vaivaisien ja kurjien, heikkona sinuun turvaten, vaan aivan autuaana. Siis kiitän kärsimyksistäs Vapahtajani aina. Viipyä anna lähelläs, rintaasi vasten paina. Niin että öin ja päivinkin Veljenä sinut tuntisin. Ja armon ruhtinaana.”

   Herra siunaa ja varjele Sinä nyt meitä, meidän kotimatkaamme ja matkaamme kotiin. Kirkasta Kristuksen armolliset kasvosi meille ja käännä ne meidän puoleemme, niin että voimme rauhassa ja pelotta jatkaa matkaamme vaarojen mailla. Kunnia olkoon Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen. Aamen.

Tuomo Ruuttunen, herättäjäjuhlien pääsihteeri