Jorma Sutinen

Lauri Tuomi, joka toimi 1940-luvulla sodan vaikeina vuosina Ristijärven kirkkoherrana, kertoo muistelmateoksessaan Aika on tallettaa, kuinka kainuulainen krsitillisyys oli noina aikoina yleisesti tarkastellen raskasta ja ilotonta. Tarkkailtiin usein omaa syntisyyttä ja sitä, millä armonjärjestyksen paikalla oltiin.

Kun kirkkoherra Tuomi oli kuunnellut Ristijärvellä heränneiden maallikoiden puheita, joista toki Jaakko Heikkinen, Koivumäen Jaakko oli huomatuin, hän sanoi tunteneensa selvästi, millä askelmalla milloinkin mentiin. Maallikot olivat olleet taitavia kuvailemaan sielunvihollisen katalia juonia ihmisen eksyttämiseksi. Joskus tuntui, että sinne joutui sieluparka, mutta sitten se tuli: Van kuitennii. Siitä aukeni Jumalan avulla jälleen tie eteenpäin.

Kainuulaisen kielimurteen sanat ”van kuitennii” ovat edelleen ahkerasti käytössä. Ne ovat olleet näiden seutujen ihmisten tapa ilmaista näkökulman kääntymistä, johtopäätökseen tulemista. Usein ne ovat merkinneet ongelman ratkeamista ja elämässä eteenpäin menemistä.

Tämän päivän kainuulainen uskonelämä ei ole enää raskamielistä eikä ilotonta. Ehkä tavallista hiljaisempaa ja vähäeleisempää se voi olla. Jos jotain toisenlaista ja ennen tuntematonta mielen raskautta on nyt jälkeenpäin tullut tämän seutukunnan ihmisten elämään, se on selittynyt pitkälle yhteiskunnallisen rakennemuutoksen aiheuttamasta kylien autioitumisesta, työpaikkojen ja palvelujen katoamisesta, ihmisten syrjätymisestä ja ja yksinäisyydestä. Niiden keskellä ei ole enää pitkään aikaan löytynytkään positiivista näkökulmaa, vaan kainuulainen ihminen on kokenut usein olevansa eriarvoisempi kuin vauraammassa Suomessa asuvat kanssakansalaisemme.

Näillä herättäjuhlilla meitä ovat puhuttaneet oman kansakuntamme nykytilaan ja sen tulevaisuuteen liittyvät kysymykset. Olemme peilanneet niitä vasten omaa ahdistustamme ja toiveitamme. Ne ovat myös linkittäneet meitä vahvasti siihen hengelliseen perinteeseen, jonka varassa menneet sukupolvet ennen meitä ovat etsineet eväitä tai vastausta omalle kokonaisvaltaiselle jaksamiselleen. Olemme tunteneet tarvetta hakea sukupolvien yli vaikuttaneiden opettajiemme viisautta ja heidän antamaansa lohdutusta.

Olkoon sellainen lohdutus myös ristijärveläisten heränneiden saarnamiesten toteamus:Van kuitennii. Sanat merkitsevät yhtä kuin kaikesta huolimatta. Tunnemme ristiriidan oman tietoisen ja todellisen tahtomme välillä uskon alueella. ”Sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen”, lausuu apostoli Paavali. Havaitsemme itsessämme jatkuvan, poisjuurittamattoman kyvyttömyyden elämän pyhyyden kunnioittamiseen sekä eettiseen vastuullisuuteen.

Van kuitennii -sanapari on äärimmäisen keskeinen. Kaikesta huolimatta - kaikista puutteistamme, synneistämme ja epäukostamme huolimatta sinut ja minut hyväksyy hän, joka on meitä suurempi ja jonka syvintä nimeä emme edes tiedä. ”Minä olen se joka minä olen”, sanoo Jumala palavassa orjantappurapensaassa Moosekselle. Tuo Jumala tulee luoksemme orjantappurakruunuisessa Pojassaan ja lausuu :”Hyväksy vain se, että sinut hyväksytään.” Hän itse on meille vuorisaarnan hengellinen toora: hän lukee meille lakia, mutta korostaa armoa. Hän näkee aina syntisen ihmisen syvemmän olemuksen ja rakastaa sitä.

Viime vuosisadan yksi merkittävimmistä teologeista Paul. J. Tillich on sanonut, että Kristus on meille ”uusi olemassalo”. Voimme ainoastaan kätkeä ja upottaa oman rikkinäisen olemassaolomme tähän ”uuteen olemassaoloomme”. Se on kaikkea meidän todellisuuttamme kannattava turvallinen, salattu voima. Kristus, ”uusi olemassaolomme”, on meille ainoa tila, johon me saamme jäädä olemaan ja lepäämään. Se on meille hiljaisen toivon turvapaikka kaikessa ahdingossa.

Kuitenkaan aktiivinen, toimiva elämämme ei voi täällä koskaan olla pelkkä tila, sillä ristiriita ei suostu astumaan syrjään elävän elämän rinnalta. Intohimo kaikkeen tekemiseen, omien rajojemme kokeilemiseen ja itsemme ylittämiseen tulee mielekkääksi vain oman syvän rajallisuuteme pohjalta.Tälläisella tiellä koetaan inhimillisen voimainponnistelun huippuhetkiä ja onnistumista, mutta sillä tiellä tullaan väistämättä myös haavoittuviksi.

Puutteellisuus ja keskeneräisyys ovat koko luontomme ja olemuksemme reaalisin puoli. Kun mielikuvitustamme kiusaavan täydellisen ihmisen rooli katoaa, kohtaamme yhteisen ihmisyyden, ei vahvuudessa vaan heikkoudessa.

Van kuitennii meidät hyväksytään. Muuta lähtökohtaa eikä loppupäätelmää ole. Kristus samaistuu meihin epäonnistuneisiin, syntisiin ja pärjäämättömiin. Juuri häntä, joka kaikkein vähiten jaksaa, Kristus pitää kunniapaikallaan.Tässä salatussa itsensä alentaneen syntisen korottumisessa voi tapahtua myös jotakin salattua ja suurempaa Jumalan käytössä olemista. Kuitennii ja kaikesta huolimatta.

Jorma Sutinen, rovasti, Vuokatti