Olavi Kettunen

Hyvä seuraväki täällä kentällä sekä radiosta näitä seuroja kuuntelevat!

Aamu on valjennut tänä aamuna muutama minuutti aiemmin Kuhmon Kuumussa, äitini synnyinseudulla samoin kuin Kuhmon Lammasjärven rannalla, jossa kasvoin lapsuuteni sekä nuoruuteni. Kouluun lähtö ja kahden ensimmäisen luokan ajan asuntolassa oleminen oli ankeaa, koti-ikävä oli tavaton ja poissaoloja kertyi paljon. Kuitenkin nyt ylioppilas luokkatapaamisen alla on suuri kiitollisuus siitä kärsivällisyydestä, jolla edesmenneet ja nykyisin elossa olevat läheiseni ja opettajat ovat opintiellä paimentaneet.

Tämä Sotkamo on ollut minulle nuoruudessani läpikulkupaikka Kajaanista Kuhmoon. Muistoissani on yksi pesäpallo-ottelu vuodelta 1963, jolloin Jymylle tuli ensimmäinen Suomen mestaruus pesäpallossa. Kuhmolaiset ja sotkamolaiset ovat olleet aina kilpasilla, mistä on syntynyt monet kaskut: Mm. - Arvaapa, mikä ainoa asia sotkamolaisilla on parempi kuin kuhmolaisilla? - No mikä? – Hyvä itänaapuri! Päivitettynä: Ja nyt niillä on jo toiset herättäjäjuhlatkin!

Olen ajatellut, että elämässä on samoja piirteitä kuin kuhmolaisilla tervansoutajille, jotka lähtivät tervaveneillä viemään tervatynnyreitä Ouluun. Lentiiran perukoilta oli lähdetty auringon porottaessa siniseltä taivaalta. Vene lipui rauhallisin vedoin veden muodostaessa aaltoja tyveneen veteen. Edessä oli palkkaa vuosien uurastuksesta: mäntyjä kolottiin, odoteltiin, että niissä on riittävä määrä tervasta, puiden kaato, halkominen sopivaan muotoon. Tervahaudan latominen oli tapahtuma, johon osallistuivat kaikki perheen jäsenet, lapset mukana – ainakin leikkien kiltisti, jotta homma hoituisi. Itsellänikin on muisto naapureiden kanssa poltetusta tervahaudasta. Tervahaudan sytyttäminen, huolehtiminen, ettei se liian suurella liekillä pala ja seuraavina päivänä tervan laskemineen tynnyreihin ja viimein matkaan. Matkan koskista selvittiin yksi kerrallaan kun se pahin tapahtui: ohjausvirhe, kiveen osuttiin, vene nurin, tynnyreitä koskessa, airot hukassa. Siinäpä möljällä siunailtiin: ”vann kun ei tuota kivveä muistettu, olishan se pitänyt muistaa”. Suuren urakan jälkeen saatiin tynnyrit veneeseen ja päästiin matkaan.

Voidaan ajatella, että tämän ajan ihmisillä kiveen osuminen on erilaista: työpaikka menee alta, yritys menee nurin, läheinen kuolee, vakava sairaus yllättää, uupumus iskee, avioero tulee. Työssäni yrittäjiä ja yrittäjäksi aikovia tavatessani olen kuullut ja nähnyt monta onnellista mutta ikävä kyllä myös onnetonta tarinaa. Silloin kun elämä ei mene suunnitelmien mukaan, elämä mustenee, elämä tuntuu tarkoituksettomalta, katkeruuden tunne saattaa kalvaa mieltä, mikä neuvoksi. Silloin rukouksetkin tuntuvat hukkuvan tuuleen kuten Jobin kirjan 7. luvun 7. jakeessa Job toteaa : ”Muista, että minun elämäni on tuulen henkäys, minun silmäni ei enää saa onnea nähdä.” Mutta silloin sanat, ”Jumala ei jätä koskaan yksin”, voivat aloittaa uusien ovien avaamisen ja toivon paremmasta. Eivät kaikki ongelmat välttämättä ratkea eivätkä kaikki rukoukset ja pyynnöt tule toteutumaan, mutta myöhemmin ymmärtää, miksi näitä murheita sallittiin. Iän myötä olen ajatellut, että Jumala luodessaan ihmisen omaksi kuvakseen, antoi meille lahjaksi tapoja, joilla voimme selvitä. Rukous, anteeksipyyntö, anteeksianto, armo, synninpäästö ovat sanoja Raamatussa, jumalanpalveluksissa, Siionin virsissä ja muissa hengellisissä lauluissa, jotka auttavat jaksamaan. Sanoilla ja teoilla me usein pahoitamme kohtaamiemme ihmisten niin vieraiden kuin läheistemme mielen. Anteeksipyynnöllä ja anteeksiannolla saamme mielenrauhan useinkin. Mutta joskus käy niin, ettei anteeksipyynnöllä tunnu olevan vaikutusta. Tällöin sitkeä rukous Jumalalle: anna minulle anteeksi vääryyteni toista kohtaan ja anna minulle rauha tässä asiassa, tuo rauhan: mieli kevenee, katkeruus poistuu ja asia jää pois mielestä.

Uskon esirukouksen kantavaan voimaan ja että ne voivat kantaa vuosikymmentenkin päähän Tunne siitä, että muistetaan, vie vaikeidenkin aikojen yli. Siksi on myös meidän aikamme ihmisten tärkeää esirukouksin muistaa läheistemme elämää. Mieleen tulevat oman äitini, isäni ja muiden läheisteni rukoukset. Itselleni lapsuudessa äidin työvirsinä veisaamat Siionin virret tulivat tutuiksi, ja myöhemmin aikuisena olen kasvanut vähitellen itsekin herännäisyyteen ja koen, että Jumala on kutsunut minut palvelemaan vapaaehtoisena tätä liikettä.

Sinä, joka koet että elämäsi on jollakin tavalla epäonnistunut, muista että Jumala ei jätä koskaan yksin ja siunaa sinun elämääsi! Jos taas koet että elämässäsi menee kaikki suhteellisen hyvin etkä tunne tarvitsevasi Jumalaa kovin usein, ei Jumala kuitenkaan jätä sinua vaan siunaa sinunkin elämääsi.