Pauliina Kainulainen

Puhe pdf-muodossa.

lauantai 2.7.2022
iltaseurat klo 18.30
Pauliina Kainulainen

 

Kuormittumisesta ja kytkeytymisestä

Ihmisenä olemisen taakkaa ei voi väistää.
Elämä kuormittaa. Kuormat, jokainen tietää omansa.

Ja siihen päälle tulevat nämä suuret yhteiset:
Pakistanilaisen äidin hiljainen tuska kun ilmastonmuutos on tuonut ennätyshelteet, joita ei pääse pakoon. Kolme hänen lastaan on kuollut kuumuuteen ja ripuliin.
Korona ja kaikki sen aiheuttama suru ja huoli joka puolella maailmaa. Nuorten irrallisuus ja yksinäisyys on kasvanut.
Ukrainalaisten hätä ja sodan seurannaisvaikutukset, kuten uhkaava ruokapula.
Suomalaistenkin maanviljelijöiden syvä ahdinko.

Itselleni otti voimille sekin, kun kaiken lisäksi tuli uutinen ulkomaalaisen kaivosyhtiön tekemästä suuresta kaivosvarauksesta Kolin lähialueilla. Se merkitsee lisäkuormaa alueen ihmisille ja kansalaistoimijoille — ja myös rakkaat järvemme kuormittuvat, koko ajan.

Kärsimme ”eksistentiaalisesta ylikuormittumisesta”. On niin paljon tärkeitä asioita, joihin pitäisi ja haluaisikin vaikuttaa. Mutta voimat eivät riitä.

Helatorstaina kuljin luonnonkauniissa maisemissa hiekkatietä pitkin. Mitä hehkein kevät ympäröi, ja yleensä luonto lohduttaakin voimallisesti. Nyt tuntui, ettei levottomuus tahdo hellittää.

Kulkiessani huomasin, miten tien reunan kivirauniosta pilkotti jotain. Muoto oli kuin pienen kaksiosaisen matkaikonin. Ja ikoni se oli, yksinkertainen painoikoni, kuvapuoli maata vasten. Nostin sen ja pudistelin enimmät roskat pois. Huomasin katselevani Ristiinnaulittua.

Olin kohdannut Kristuksen kasvot maata vasten. Kuin ahdistuneessa rukouksessaan Getsemanessa. Jeesus rukoili kytkeytyneenä maahan. Ehkä hän oli rukoillut siihen tapaan jo usein, kun hän vetäytyi ihmishumusta rauhaan, luontoon.

Jeesuskaan ei voinut väistää ihmisenä olemisen taakkaa.
Hän ei väistänyt rakkautta, joka johtaa kärsimykseen.
Hän ei väistänyt kiintymästä ihmisiin, joista tiesi joutuvansa luopumaan.
Hän ei väistänyt tietoisuutta lähestyvästä kuolemastaan, hetkestä, jolloin hänen olisi hyvästeltävä tämä kuormittava mutta silti kaunis elämä.

 

Jeesusta kuormitti ihmisten hädän paljous. Hän tarvitsi säännöllisesti asettumista hiljaisuuteen. Uudelleen kytkeytymistä Jumalan voimakenttään.

Voisiko rukouksen ymmärtää myös kytkeytymisenä maahan?
Millainen elämänmuoto sellaisen rukouksen maaperästä voisi lähteä itämään?

Luonto on edelleen suuri lohduttaja,
luomakunnassaan Jumala peittelee meidät armoonsa ja siunauksiinsa.
Kristus on läsnä jokaisessa pienimmässäkin puun lehdessä.
Kristus on läsnä pyhissä kirjoituksissa.
Kristus on läsnä maan antimissa: leivässä ja viinissä,
ja jokapäiväisessä leivässä.

Kytkeytyminen maahan merkitsee myös paluuta perusasioihin, luomaan yhdessä tämän ajan kohtuuden kulttuuria. Monilla meistä on edelleen kaikkea mitä tarvitsemme, itse asiassa yllin kyllin.  On koittanut suuren tasauksen aika, esimerkiksi niin, että kaikesta huolimatta ostamme ensisijaisesti lähellä tuotettua ruokaa.

Kytkeytyminen antaa voimaa pelkistää elämää. Tämä on samalla ekologisen kääntymyksen alku. Mielenmuutoksen. Niin, ainoa ongelma on se että ”tekemättä on vielä mun parannukseni” ja ”kilvoitus on kelvoton”.

Jeesus kutsuu mielenmuutokseen, mikä tarkoittaa muun muassa kuormista hellittämistä. Mutta entä kun en pysty siihenkään? Raahaan kuormiani mukanani, ahdistusta, riittämättömyyden tunnetta.

Se matkaikoni kiviraunioissa tuli vastaani Aholansaaressa, kuinkas muuten. Niissä maisemissa moni  on kulkenut vuosisatojen mittaan ahdistus sydämessään, kuormien alla, levottomuuden tuttavana. Siionin virret heijastelevat vahvasti näitä tuntoja. Ja sitten, psalmien tavoin, ne heilahtavat kohti Jumalan rakkauden vetovoimakenttää:

Armoasi kaipaavana
kanna minut kuormineni
kotiin asti, Jumalani.

Kuormineni.
Kuormineni minua kannetaan, se ei ole Jumalalle temppu eikä mikään.
Kristus on työn ja kuormien uuvuttamien Kantaja, Vapauttaja.

Tällaiseen voimaan kaipaan kytkeytyä.
Kosketan puun kylkeä. Laskeudun polvilleni maahan.
Laskeudun järven viileyteen uimaan, niin kytkeydyn maapallon vesiin.

Kytkeydyn maahan kuin esivanhempani Savon kivisillä pelloilla.
Suostun, kaipaan yksinkertaisempaan elämään,
pelkistämään, palaamaan perusasioihin.
Kokemaan luonnon pyhänä Luojan asuinsijana ja
kunnioittamaan sitä, ei vain sanoin vaan koko elämälläni.

Kytkeydyn yksinkertaisimmalla eleellä mitä on,
rukoilen yksinkertaisimman rukouksen:
hengitän sisään ja hengitän ulos.

Armon ja Keveyden Henki, kytke minut, kuormineni, voimaasi.
Muutos saa lähteä itämään.

Sen matkaikonin toisella puoliskolla oli Joosuan kirjan sanat:

Ole luja ja rohkea
älä säikähdy äläkä arkaile
sillä Herra sinun Jumalasi
on sinun kanssasi
missä ikinä kuljetkin.

Sujautin ikonin takaisin kiven lipan suojaan. Ehkä se antaa itsensä lohduksi jollekulle toisellekin.